Juuri tänä iltana elämä tuntuu kusevan taas urakalla. Siis itseasiassahan mikään ei oo pieles. Vituttaa vaan ihmisryhmä (tässä tapauksessa kaksikko) nimeltä exät niin maan perkeleesti.
Mitä helvettiä ne ilmestyy maisemiin tavalla tai toisella aina tietyin väliajoin, juuri kun jo unohti niiden olemassaolon? Millä oikeudella ne tunkee kaatamaan oman elämänsä paskasangon minun rauhani tyyssijaan juuri, kun oma elämäni kulkee mukavasti omissa uomissaan?
Miksi minua pitäisi kiinnostaa exieni hyvinvointi? Mikä saa heidät luulemaan, että olen kiinnostunut kuulemaan heidän sairautensa tai puolisoidensa kanssa tulleet riidat tai ylipäätään mistään mikä koskee heitä?
Se taika oli erossa: minun ei tarvitse enää välittää. Ei tarvi ratkoa heidän ongelmiaan tai miettiä mikä keino olisi nyt paras mihinkäkin ongelmaan.
Olen ystävällinen ihminen ja tulen toimeen exieni kanssa.
Se että olen heille ystävällinen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin samalla myös halukas ratkomaan heidän paskaisia sotiaan tai kuulemaan kuinka minua kaivataan ja kuinka olisi pitänyt aikanaan pitää kiinni. Lukemaan rivien välistä heidän ajatuksiaan, tunnetilojaan ja sanomatta jättämisiään vain koska tunnen heidät kuin omat taskuni ja he tietävät sen.
He tietävät että minä tiedän mitä he todella haluavat kulloinkin sanoa.
He eivät tiedä että minä en todellakaan tahdo tietää mitään mitä he haluavat sanoa.
Kylläkyllä, vika on minussa. Minullahan se valta on katkaista heihin halutessani välini vaikka kokonaan.
Mutta miksi? Eivät he ole tehneet minulle mitään pahaa enää vuosiin. Eivät he ole ilkeitä tai mitään.
He vain oppivat aikoinaan, että minulle pystyi puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Sitä oppia he näköjään käyttävät hamaan loppuun saakka.
Kuka heitä voi siitä syyttää?
-Ilona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti