Ihminen kestää pelkällä tahdonvoimallaan äärettömän paljon
ja varsinkin silloin, kun tuntuu
että vaihtoehtoja ei ole
että kaikki ovet ympäriltä on lukittu
että pakotietä ei kertakaikkiaan ole näkyvissä.
Ei kestämisellä ole silti mitään tekemistä jaksamisen kanssa.
Sitä kestää
haukut, lyönnit ja potkut
petetyksi tulemisen kerta toisensa jälkeen
aliarvioinnin
ja julmana laskeutuvan vihan itseään ja lähimmäisiään kohtaan.
Mutta millään ei enää jaksa rakastaa
katsoa peiliin inhoamatta
ei välittää
ja välittämisen puute on yhtäkuin että lakkaa yrittämästä.
Ja siinä minä istuin keskellä yötä talvipakkasessa
kaupan pyörätelineen päällä
hakattuna ja epätoivoisena
niin saatanan säälittävänä, että olisin nauranut itselleni
jos olisin itkultani kyennyt.
Hotelliin päästyäni makasin pimeässä huoneessa
ja aivan ensimmäistä kertaa ajattelin
että tähän on tultava nyt loppu.
Olin elänyt silloisen mieheni kanssa kuusi vuotta, josta neljä avioliitossa.
Olin kuullut lukemattomia kertoja olevani turha huora, jonka pitäisi
tappaa itsensä.
Olin kuunnellut uhkauksia, vaatimuksia ja haukkuja.
Minua oli nöyryytetty ja lyöty milloin mistäkin syystä ja sekin oli oma vikani.
Minut oli aivopesty uskomaan että kukaan toinen ei ikinä huolisi minua
eikä kukaan voisi ikinä rakastaa tälläistä.
Mutta sinä yönä siinä pimessä hotellihuoneessa ymmärsin
että niin ei enää voi jatkua ja että minä en tuntenut enää mitään.
Silloin tuttu kipu puristi sydäntäni, kovempaa kuin ennen.
Ei täällä olisi minulle enää mitään
kukaan ei kaivannut minua
kukaan ei edes huomannut minua enää.
Ajatus, joka seurasi oli kristallinkirkas ja rauhoittava:
Minä tapan itseni koska olen kuolemanväsynyt. Järjestän ensin asiat kuntoon, hyvästelen rauhassa läheiset ja ystävät. Sitten voin päästää irti.
Ja sitten saapuikin joku, jota en mitenkään osannut odottaa.
Sitten saapui Elämäni Rakkaus.
-Ilona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti