Julia on kirjoittanut omasta sairaudestaan tänne blogiin avoimesti ja rehellisesti. Olen lukenut hänen tekstejään tippa linssissä ja ajattelin kertoa, miten minä koen sen kaiken.
Aika pian sen jälkeen, kun aloimme tutustua toisiimme Julia valotti menneisyyttään kertomalla olleensa osastolla mielenterveysongelmien vuoksi, ja että vielä nykypäivänäkin hän joutuu syömään lääkkeitä pitääkseen mielensä edes jotenkin tasapainossa.
Maanis-depressiivisyyttähän ei voi huomata, jos et tunne ihmistä. Tuolloin alkuvaiheessa Juliasta ei kertakaikkisesti päällepäin eikä edes käytöksestä näkynyt, että hänellä olisi minkään valtakunnan ongelmia mielen tasapainon kanssa.
Kun tutustuminen muuttui kaveruudeksi ja siitä parhaaksi ystävyydeksi ja vuosia kului, sairaus (inhoan tuota sanaa, se on jotenki niin tuomitsevan kuuloinen!) alkoi näyttää eri kasvojaan.
Mutta vasta nyt minä todella näen kirkkaasti nuo eri vaiheet, joista Julia jo kirjoittikin: hypomania, mania ja masennus.
Julia on hypomaniassa silloin, kun hänet saa puhelimella kiinni ihan mihin kellonaikaan tahansa. Hän on täynnä energiaa, iloinen ja villi. Hän on innokas tulemaan kahville tai ehdottamaan kaljalle menoa lähipubiin. Kun me tapaamme, Julia juttelee ja nauraaa enemmän. Meillä on tapana suunnitella tulevia tyttöjen reissuja useinkin, mutta hypomaniassa ollessaan Julia on lähdössä matkalle täynnä tarmoa ja valmiina kokemaan uusia, mielettömiä, hulvattomia seikkailuja. Julia haluaisi lähteä extempore baarikierrokselle kaupunkiin. Jos me juomme kännit yhdessä, ne vedetään pohjanmaan kautta eikä silloin katsota mitä juodaan. Kuten Julia jo itsekin kirjoitti, hypomaniassa ollessaan hän on äärettömän seurallinen, hulvattoman hauska, villimäisen iloinen ja riehakas ja onnellinen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Julia olisi tuollainen muutenkin. Mutta hypomaniassa nämä piirteet korostuvat potenssiin sata!
Maniassa Julia maalaa ja kirjoittaa. Saan nähdä uskomattoman taidokkaita, sielukkaita ja kauniita maalauksia. Saan lukea henkeäsalpaavan hyvin kirjoitettuja tekstejä. Ja niitä tulee paljon. Kuten Julia itsekin sanoi, hän on täynnä tajunnanvirtaa joka on saatava ulos. Julia on äärettömän lahjakas niin kuvatöissä kuin kirjoittamisessakin! Rakastan lukea hänen tuotoksiaan ja silmäni lepää hänen maalauksissaan. Maniassa Julia tosiaankin tulkitsee ihmisten pienimmistä eleistäkin tämän ajatukset. Useimmiten juuri oman avomiehensä. Ja useimmiten päin helvettiä, koska maniassa ollessaan Julian mieleen nousee epäilyksiä ja salaliittoja, joita ei oikeasti ole. Tällöin joudun toppuuttelemaan ystävääni, rauhoittamaan hänet kuuntelemaan ja näkemään sen, että epäilykset on turhia ja salaliittoja ei ole. Julia haluaisi maniassa ollessaan panna miehensä kanssa jatkuvasti. Ei joka toinen päivä eikä edes kerran päivässä vaan koko ajan, koska Julian seksuaalisuus kohoaa taivaisiin. Hän usein turhautuu, kun halut ja todellisuus eivät kohtaa. Silloin pulpahtaa esiin taas Suuri Tulkitsija, joka osaa lukea ajatuksia ja löytää kummallisia selityksiä sille, miksi puoliso ei ole halukas panemaan koko ajan. Toisinaan me nauramme huutonaurua Julian tuodessa ilmoille epäilyksensä, koska ne on niin koomisia. Silti tiedän, että hän osittain jopa uskoo niihin.
Masennusvaihe on kaikista raskain minulle, ystävänä. Kun tämä vaihe tulee, Julia lipuu käsistäni pois yhtä väjäämättä kuin vesi. Minä en saa häneen minläänlaista otetta. Julia vajoaa omaan maailmaansa, vetää verhot elämänsä eteen ja sulkeutuu peiton alle pimeyteen. Juliaa ei saa kiinni puhelimitse. Julia vastaa tekstareihin joskus parinkin päivän viiveellä. Minua itkettää, koska tiedän mikä vaihe on meneillään ja tiedän senkin, että minä en saa Juliaa kaivettua ulos pimeästä ennenkuin hän on itse valmis sieltä pois tulemaan. Viimeksi kun näin kävi, mietin yötäpäivää mitä voisin tehdä ystäväni auttamiseksi. Välillä laitoin textaria, yritin soittaakin mutta olin varovainen, koska ajattelin että Julia ärsyyntyy jos minä yritän väkisin kaivautua hänen pimeyteensä. Sitten vajaa viikon kuluttua Julia halusi itse avautua, kertoa kuinka paha mieli on, kertoa itsetuhoisista ajatuksista, jaksamattomuudestaan, kaikesta. Helpotus oli valtava, minä levitin käteni valmiina ottamaan hänestä kopin kun hän olisi valmis astumaan takaisin valoon. Olen ymmärtänyt sen, että kun masennusvaihe tulee, Julia ei voi sille mitään. Hän ei tee sitä töykeyttään tai ollakseen inhottava. Kun pimeä nielaisee hänet, minä jään odottamaan valon puolelle käsi ojossa. Tartu tähän, niin kiskaisen sinut takaisin kun olet siihen valmis.
Minä rakastan parasta ystävääni jokaisessa vaiheessa ehdoitta ja syvästi. Julia on mielettömän upea persoona, jolla on iso ja kultainen sydän. Hän on kaunis nainen, niin ulkoa -kuin sisältäpäin.
Sellaista ongelmaa ei tulekaan, mistä me emme yhdessä selviäisi.
Ja olen hänestä kiitollinen jokaikinen päivä, maanis-depressiivisyyden kanssa tai ilman. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti