Koska eilen oli satupäivä

Kuulin, että eilen vietettiin jotain satupäivää joten ajattelin, että kirjoitan hieman tästä aiheesta. En kuitenkaan ala tässä nyt hihkumaan mistään lapsuuden lempisaduistani vaan kirjoitan postauksen kahdesta sellaisesta sadusta, jotka saivat mut pikkutyttönä lähinnä pois tolaltani. 

PILLIPIIPARI

Se setä lumosi huilua soittamalla kaikki kaupungin rotat ja johdatti ne läheiseen jokeen. Kun sille tuli riita kaupunkilaisten kanssa, se lumosi kaupungin lapset kostoksi ja johdatti nekin sinne jokeen hukkumaan. Kaikista karmein oli tuolloin 80-luvun lopulla esitetty piirretty, kun siinä sadussa oli myös rampa pikkupoika jolla oli kävelykepit.
Mä itkin hulluna, kun se raasu yritti huutaa sen helvetin Pillipiiparin ja niiden muiden lasten perään että ne odottais sitäkin mutta kukaan ei kuullu. Okei, se rampa oli ainut kuka lapsista pelastui mutta pointti tässä on nyt se, että mun pieni sydämeni melkein särkyi säälistä! Mä seisoin telkkarin edessä ja vollotin kovaan ääneen, että: "Odottakaa sitä rampaaki!" Äiti yritti selittää mulle, että sehän oli onni ettei se pieni poika ehtinyt muiden lasten mukaan. Mutta mä en tajunnu. Mulle piirtyi pitkäksi aikaa jopa uniin kuva siitä pikkupojasta konkkaamassa niillä kainalosauvoillaan muiden lasten perässä. Mun 5-vuotiaan ehdoton oikeudentajuni vaati, että kaikkia odotetaan eikä ketään jätetä yksin. Ikinä. Ei edes silloin, kun ollaan menossa jokeen varmaa kuolemaa kohti.
Aivan kammottava lastensatu, ainakin se versio jonka tuolloin siitä katsoin! Toki en muista tuosta tarinasta mitään muuta kuin äsken kertomani, mutta silti! :D


RUMA ANKANPOIKANEN

Olkootkin, että tässä sadussa on äärimmäisen kaunis opetus mutta Ilona Iloton 5vee nyyhkytti onnettomana sadun alusta loppuun -jopa silloinkin, kun rumasta ankanpoikasesta kasvoi kaunis joutsen.
Se oli niin epäoikeudenmukaista: pieni, harmaa isopäinen ankanpoikanen ja ihan kaikki oli sille ilkeitä: omaa perhettä myöten. Puhumattakaan sadun varrella tavatuista ihmisistä.
Ei sydäntäsärkevämpää satua voi ollakaan!! En oo milloinkaan lapsuuteni jälkeen palannut tuon sadun pariin vaikka lasten kanssa olen paljon tekemisissä ollutkin. Taitaisin ruveta vollottamaan vieläkin, jos sitä lukisin! :D

Tässä siis ne sadut, jotka suurinpiirtein aiheutti mulle traumoja muksuna. Ei ihme, että musta kasvoi ihminen, joka tuntee myötätuntoa toista silloinkin kun vihaa sitä eniten maailmassa. Sen lisäksi oon hyvin surkea olemaan kenellekään ilkeä tuntematta siitä järkyttävän huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Edes silloin, kun vihaan henkilöä eniten maailmassa. Liekö noilla saduilla mitään tekemistä sen asian kanssa oo, mutta tuli nyt vaan mieleen.
Mistä sitä ikinä tietää mikä mihinkin vaikuttaa ja kuinka. :D

-Ilona-