Lukiossa sain hysteerisiä päänsisäisiä kohtauksia, kun projektiystäväni katseli syömisiäni ja kommentoi että ota nyt jumalauta lisää, et sä tuolla pärjää. Tarjotin tärisi käsissäni. Pakottauduin ottamaan lisää kaalilaatikkoa ja puolukkahilloa. Seurauksena oli 12 kilometrin ylimääräinen pyöräilylenkki ja tanssimista kotona niin, että polvet eivät enää kantaneet ja sydän takoi tietä ulos rinnasta. Kuljin koulumatkat ja kaikki muutkin matkat pyörällä tai kävellen. Aamuisin kävin polkemassa salilla kuntopyörää ennen koulun alkamista. Liikuin siksi, että ahdistus kurkussani hellittäisi, etten sortuisi syömään minimaalisia ruoka-annoksiani enempää. Etten vahingossakaan lihoaisi enempää.
Kaikki alkoi menemään pieleen pikkuhiljaa: Ajattelu ei enää ottanut sujuakseen, koulutehtävien teko aiheutti minulle suuria ponnisteluja, sillä aivoni olivat yhtä puuromaista mössöä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt luetusta tekstistä mitään! Välillä nälkä hämärsi näköä niin, että kävelin päin seiniä.
Vartaloni peittyi hentoon karvaan, sitä oli vatsassa, käsivarsissa, selässä ja kasvoissani. Hiuksia lähti tukottain. Se oli pelottavaa. Joinakin hetkinä seisoessani alasti peilin edessä näin peilissä välähdyksenomaisesti totuuden; Solisluut olivat luinen koru kaulallani. Lonkkaluut törröttivät rumasti, kylkiluut paistoivat esiin. Pyllyni kohdalla oli tyhjiö, olin yhtä pitkää luisevaa jalkaa.Silloin pakokauhu iski. Tämä ei ollut enää minun hallinnassani. Mitä minulle oli tapahtumassa? Tajusin vain, että en saa lihoa. En, en, en. Kyyneleet valuivat silmistäni kun astelin jääkylmään suihkuun, sillä kylmässä suihkussa keho polttaisi enemmän kaloreita. Joskus otin tulikuuman, ihoa polttavan suihkun; Oli yksinkertaisesti liian kylmä. Suonissani virtasi jää, kalma tunki luihin asti.
Muutos tuli kahden ystäväni muodossa. Projektitoverin ja erään silloin minulle läheisen ihmisen. Ystäväni itki äidilleni, että on niin huolissaan minusta, että laihuuteni ja syömiseni ei ollut enää normaalia. Vasta siinä vaiheessa vanhempanikin havahtuivat todellisuuteen. He olivat olleet liian lähellä minua huomatakseen, että jokin oli vinossa. Ja olinhan piilotellut vartaloani monien vaatekerrosten alle, tai muuten vain isoihin vaatteisiin. Äitini varasi ajan ravitsemusterapeutilta. Sain ohjeekseni syödä 1800kcal päivässä ja liikuntakiellon. Sovittiin, että pidän ruokapäiväkirjaa ja tulen vastaanotolle viikon päästä uudestaan.
Tässä vaiheessa perheen kesken syömiset vaikeutuivat merkittävästi: Minä yritin kaikkeni, heidän mielestään söin liian vähän. Tein kuitenkin parhaani. Piirtelin ruokapäiväkirjaan tyytyväisyyttä uhkuen esimerkkipiirroksina kuinka olin syönyt neljä lihanpalaa (isoa!), kaksi perunaviipaletta ja viisi porkkanan palaa lihakeitosta. Tottakai koot oli tärkeä saada paperille, että ravitsemusterapeutti voisi taputtaa harvennutta päätäni ja kehua Hyvä tyttö. Ja 3cm tortillaa jossa oli jauhelihaa, rasvaista jauhelihaa! Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen meedio ennustaakseen kuinka kävi: Painoni laski edelleen ja jouduin keskussairalaan, jossa yritin tosissani syödä niitä valtavia annoksia. Kauhukseni tajusin, etten yksinkertaisesti pysty! Annoin kaikkeni, yritin puristaa itsestäni viimeiset sairauden alla olevat tahdonvoimani rippeet. Nielussa kyti, kyyneleet polttivat silmiä ja haukoin henkeä. Oli kuin olisin juossut maratonin. Hoitajat tulivat päätään pyöritellen hakemaan tarjotinta josta oli syöty 1/4. Kuulin kuinka ne kommentoivat käytävällä: Se tyttö ei syönyt taaskaan mitään! Teki mieli juosta perään ja rääkyä; Katsokaa, sokeitako olette, olen syönyt kasvispihvini melkein kokonaan, kolme lusikallista perunamuusia, otin maidostanikin kymmenen pientä kulausta! Eniten teki mieli kuolla häpeästä. Vain kuolla pois, sillä kehoni oli liian raskas taakka kantaa.
-Julia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti