Maanis-depressiivisyys ystävän näkökulmasta

Julia on kirjoittanut omasta sairaudestaan tänne blogiin avoimesti ja rehellisesti. Olen lukenut hänen tekstejään tippa linssissä ja ajattelin kertoa, miten minä koen sen kaiken. 

Aika pian sen jälkeen, kun aloimme tutustua toisiimme Julia valotti menneisyyttään kertomalla olleensa osastolla mielenterveysongelmien vuoksi, ja että vielä nykypäivänäkin hän joutuu syömään lääkkeitä pitääkseen mielensä edes jotenkin tasapainossa.
Maanis-depressiivisyyttähän ei voi huomata, jos et tunne ihmistä. Tuolloin alkuvaiheessa Juliasta ei kertakaikkisesti päällepäin eikä edes käytöksestä näkynyt, että hänellä olisi minkään valtakunnan ongelmia mielen tasapainon kanssa. 

Kun tutustuminen muuttui kaveruudeksi ja siitä parhaaksi ystävyydeksi ja vuosia kului, sairaus (inhoan tuota sanaa, se on jotenki niin tuomitsevan kuuloinen!) alkoi näyttää eri kasvojaan. 
Mutta vasta nyt minä todella näen kirkkaasti nuo eri vaiheet, joista Julia jo kirjoittikin: hypomania, mania ja masennus. 

Julia on hypomaniassa silloin, kun hänet saa puhelimella kiinni ihan mihin kellonaikaan tahansa. Hän on täynnä energiaa, iloinen ja villi. Hän on innokas tulemaan kahville tai ehdottamaan kaljalle menoa lähipubiin. Kun me tapaamme, Julia juttelee ja nauraaa enemmän. Meillä on tapana suunnitella tulevia tyttöjen reissuja useinkin, mutta hypomaniassa ollessaan Julia on lähdössä matkalle täynnä tarmoa ja valmiina kokemaan uusia, mielettömiä, hulvattomia seikkailuja. Julia haluaisi lähteä extempore baarikierrokselle kaupunkiin. Jos me juomme kännit yhdessä, ne vedetään pohjanmaan kautta eikä silloin katsota mitä juodaan. Kuten Julia jo itsekin kirjoitti, hypomaniassa ollessaan hän on äärettömän seurallinen, hulvattoman hauska, villimäisen iloinen ja riehakas ja onnellinen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Julia olisi tuollainen muutenkin. Mutta hypomaniassa nämä piirteet korostuvat potenssiin sata! 

Maniassa Julia maalaa ja kirjoittaa. Saan nähdä uskomattoman taidokkaita, sielukkaita ja kauniita maalauksia. Saan lukea henkeäsalpaavan hyvin kirjoitettuja tekstejä. Ja niitä tulee paljon. Kuten Julia itsekin sanoi, hän on täynnä tajunnanvirtaa joka on saatava ulos. Julia on äärettömän lahjakas niin kuvatöissä kuin kirjoittamisessakin! Rakastan lukea hänen tuotoksiaan ja silmäni lepää hänen maalauksissaan. Maniassa Julia tosiaankin tulkitsee ihmisten pienimmistä eleistäkin tämän ajatukset. Useimmiten juuri oman avomiehensä. Ja useimmiten päin helvettiä, koska maniassa ollessaan Julian mieleen nousee epäilyksiä ja salaliittoja, joita ei oikeasti ole. Tällöin joudun toppuuttelemaan ystävääni, rauhoittamaan hänet kuuntelemaan ja näkemään sen, että epäilykset on turhia ja salaliittoja ei ole. Julia haluaisi maniassa ollessaan panna miehensä kanssa jatkuvasti. Ei joka toinen päivä eikä edes kerran päivässä vaan koko ajan, koska Julian seksuaalisuus kohoaa taivaisiin. Hän usein turhautuu, kun halut ja todellisuus eivät kohtaa. Silloin pulpahtaa esiin taas Suuri Tulkitsija, joka osaa lukea ajatuksia ja löytää kummallisia selityksiä sille, miksi puoliso ei ole halukas panemaan koko ajan. Toisinaan me nauramme huutonaurua Julian tuodessa ilmoille epäilyksensä, koska ne on niin koomisia. Silti tiedän, että hän osittain jopa uskoo niihin. 

Masennusvaihe on kaikista raskain minulle, ystävänä. Kun tämä vaihe tulee, Julia lipuu käsistäni pois yhtä väjäämättä kuin vesi. Minä en saa häneen minläänlaista otetta. Julia vajoaa omaan maailmaansa, vetää verhot elämänsä eteen ja sulkeutuu peiton alle pimeyteen. Juliaa ei saa kiinni puhelimitse. Julia vastaa tekstareihin joskus parinkin päivän viiveellä. Minua itkettää, koska tiedän mikä vaihe on meneillään ja tiedän senkin, että minä en saa Juliaa kaivettua ulos pimeästä ennenkuin hän on itse valmis sieltä pois tulemaan. Viimeksi kun näin kävi, mietin yötäpäivää mitä voisin tehdä ystäväni auttamiseksi. Välillä laitoin textaria, yritin soittaakin mutta olin varovainen, koska ajattelin että Julia ärsyyntyy jos minä yritän väkisin kaivautua hänen pimeyteensä. Sitten vajaa viikon kuluttua Julia halusi itse avautua, kertoa kuinka paha mieli on, kertoa itsetuhoisista ajatuksista, jaksamattomuudestaan, kaikesta. Helpotus oli valtava, minä levitin käteni valmiina ottamaan hänestä kopin kun hän olisi valmis astumaan takaisin valoon. Olen ymmärtänyt sen, että kun masennusvaihe tulee, Julia ei voi sille mitään. Hän ei tee sitä töykeyttään tai ollakseen inhottava. Kun pimeä nielaisee hänet, minä jään odottamaan valon puolelle käsi ojossa. Tartu tähän, niin kiskaisen sinut takaisin kun olet siihen valmis. 

Minä rakastan parasta ystävääni jokaisessa vaiheessa ehdoitta ja syvästi. Julia on mielettömän upea persoona, jolla on iso ja kultainen sydän. Hän on kaunis nainen, niin ulkoa -kuin sisältäpäin.
Sellaista ongelmaa ei tulekaan, mistä me emme yhdessä selviäisi. 
Ja olen hänestä kiitollinen jokaikinen päivä, maanis-depressiivisyyden kanssa tai ilman. Aina. 

Anorexia, osa 2

Lukiossa sain hysteerisiä päänsisäisiä kohtauksia, kun projektiystäväni katseli syömisiäni ja kommentoi että ota nyt jumalauta lisää, et sä tuolla pärjää. Tarjotin tärisi käsissäni. Pakottauduin ottamaan lisää kaalilaatikkoa ja puolukkahilloa. Seurauksena oli 12 kilometrin ylimääräinen pyöräilylenkki ja tanssimista kotona niin, että polvet eivät enää kantaneet ja sydän takoi tietä ulos rinnasta. Kuljin koulumatkat ja kaikki muutkin matkat pyörällä tai kävellen. Aamuisin kävin polkemassa salilla kuntopyörää ennen koulun alkamista. Liikuin siksi, että ahdistus kurkussani hellittäisi, etten sortuisi syömään minimaalisia ruoka-annoksiani enempää. Etten vahingossakaan lihoaisi enempää.



Kaikki alkoi menemään pieleen pikkuhiljaa: Ajattelu ei enää ottanut sujuakseen, koulutehtävien teko aiheutti minulle suuria ponnisteluja, sillä aivoni olivat yhtä puuromaista mössöä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt luetusta tekstistä mitään! Välillä nälkä hämärsi näköä niin, että kävelin päin seiniä.
Vartaloni peittyi hentoon karvaan, sitä oli vatsassa, käsivarsissa, selässä ja kasvoissani. Hiuksia lähti tukottain. Se oli pelottavaa. Joinakin hetkinä seisoessani alasti peilin edessä näin peilissä välähdyksenomaisesti totuuden; Solisluut olivat luinen koru kaulallani. Lonkkaluut törröttivät rumasti, kylkiluut paistoivat esiin. Pyllyni kohdalla oli tyhjiö, olin yhtä pitkää luisevaa jalkaa.Silloin pakokauhu iski. Tämä ei ollut enää minun hallinnassani. Mitä minulle oli tapahtumassa? Tajusin vain, että en saa lihoa. En, en, en. Kyyneleet valuivat silmistäni kun astelin jääkylmään suihkuun, sillä kylmässä suihkussa keho polttaisi enemmän kaloreita. Joskus otin tulikuuman, ihoa polttavan suihkun; Oli yksinkertaisesti liian kylmä. Suonissani virtasi jää, kalma tunki luihin asti.

Muutos tuli kahden ystäväni muodossa. Projektitoverin ja erään silloin minulle läheisen ihmisen. Ystäväni itki äidilleni, että on niin huolissaan minusta, että laihuuteni ja syömiseni ei ollut enää normaalia. Vasta siinä vaiheessa vanhempanikin havahtuivat todellisuuteen. He olivat olleet liian lähellä minua huomatakseen, että jokin oli vinossa. Ja olinhan piilotellut vartaloani monien vaatekerrosten alle, tai muuten vain isoihin vaatteisiin. Äitini varasi ajan ravitsemusterapeutilta. Sain ohjeekseni syödä 1800kcal päivässä ja liikuntakiellon. Sovittiin, että pidän ruokapäiväkirjaa ja tulen vastaanotolle viikon päästä uudestaan.

Tässä vaiheessa perheen kesken syömiset vaikeutuivat merkittävästi: Minä yritin kaikkeni, heidän mielestään söin liian vähän. Tein kuitenkin parhaani. Piirtelin ruokapäiväkirjaan tyytyväisyyttä uhkuen esimerkkipiirroksina kuinka olin syönyt neljä lihanpalaa (isoa!), kaksi perunaviipaletta ja viisi porkkanan palaa lihakeitosta. Tottakai koot oli tärkeä saada paperille, että ravitsemusterapeutti voisi taputtaa harvennutta päätäni ja kehua Hyvä tyttö. Ja 3cm tortillaa jossa oli jauhelihaa, rasvaista jauhelihaa! Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen meedio ennustaakseen kuinka kävi: Painoni laski edelleen ja jouduin keskussairalaan, jossa yritin tosissani syödä niitä valtavia annoksia. Kauhukseni tajusin, etten yksinkertaisesti pysty! Annoin kaikkeni, yritin puristaa itsestäni viimeiset sairauden alla olevat tahdonvoimani rippeet. Nielussa kyti, kyyneleet polttivat silmiä ja haukoin henkeä. Oli kuin olisin juossut maratonin. Hoitajat tulivat päätään pyöritellen hakemaan tarjotinta josta oli syöty 1/4. Kuulin kuinka ne kommentoivat käytävällä: Se tyttö ei syönyt taaskaan mitään! Teki mieli juosta perään ja rääkyä; Katsokaa, sokeitako olette, olen syönyt kasvispihvini melkein kokonaan, kolme lusikallista perunamuusia, otin maidostanikin kymmenen pientä kulausta! Eniten teki mieli kuolla häpeästä. Vain kuolla pois, sillä kehoni oli liian raskas taakka kantaa.

-Julia

Anorexia, osa 1

Se alkoi minun ja ystäväni kesäksi kuntoon-projektista. Olimme vannoneet selättävämme selluliitit, muovaavamme pyllyt piukeiksi ja vatsat littanoiksi. Kävimme spinningissä, lenkkeilimme, söimme kasvispainotteisesti ja kumpikin eteni tahoillaan projektissa. Minä vain jotenkin lipsahdin. Liuin yhä etenevässä määrin kohti tuntemattomia polkuja kunnes lopulta astelin heikoille jäille. Kuulen melkein vieläkin korvissani jään ritinän ja tunnen kuinka jalkani kastuvat kylmääkin kylmemmästä vedestä. Muistan kun asuin vielä vanhempieni luona. Kuljin puhtaaksi hinkatussa keittiössä ja katseeni osui yksinäiseen omenaan pöydällä. Mietin, että omena olisi mukavan kevyt välipala, sillä tunsin nälän nostavan hentoista päätä sisälläni, kunnes tajusin selvästi ja kirkkaasti: Minä en tarvitse. En tarvitse omenaa ja sen turhaa energiaa. Sillä hetkellä jää murtui jalkojeni alla ja minä hulahdin hyisen veden kirkkauteen.

Tajusin myös, etten tarvitse paljon muutakaan. Oli vain minä ja minun vartaloni jonka olin vihdoin saanut kiedottua luisen pikkusormeni ympärille. Olin täynnä hullua riemua, kuria ja energiaa. Keittelin itselleni kiehuvassa vedessä porkkanaraastetta, omenansuikaleita ja sitruunaa. Selvitin pontevasti vanhempien hämmästyneille katseille, että kiinalaisen lääketieteen mukaan tämä puhdistaa ihoa sisältäpäin. Se oli mielestäni täysin pätevä selitys (ja täysin pätevä päivällinen), olihan minulla siinä vaiheessa ongelmia lievän aknen kanssa. Paistoin maustamattomia kanan rintafileitä vesihauteessa, voi nyt ei tullut kysymykseenkään! Iltapalani oli mikrossa lämmitetty tomaatti johon sallin itseni lorauttaa hieman soija- tai chilikastiketta. Äiti ihmetteli kuinka minä pärjäsin niin vähällä ruualla. Sanoin, että olen syönyt koulussa hirveät määrät ruokaa. Tai käynyt Hesburgerissa kaverini kanssa. Olin aina ähkyssä, täynnä, syönyt jo.Tai sitten olin tulossa kipeäksi, oivoi, ruoka ei maistu. Siskoni oli ensimmäinen, joka kommentoi alati kutistuvaa ruumistani. Kukaan ei kiinnittänyt hänen kommentteihinsa suurempaa huomiota.

Lapsuuden ystäväni, projektitoverini oli toinen joka rupesi huomauttelemaan laihtumisestani. Muistan vieläkin hänen järkyttyneet ruskeat silmänsä, kun hän sai minut kiinni siitä, että olin tullut tuntia aikaisemmin ennen spinningtunnin alkamista polkemaan itsekseni pyörää kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita. Hän saapui tunnille viisitoista minuuttia etuajassa. Seisahtui paikoilleen, en ole ikinä nähnyt kasvoja jotka kuvastaisivat niin täydellistä epäuskoa, hätää, vihaa ja kärsimystä. Hän asteli viereeni, kiersi sormensa ranteeni ympärille ja sanoi kyyneleitä silmissään ääni väristen; Etkö sä Julia näe, kuinka laiha sä jo oot. Puhkesin itsekin parkumaan. Sain vain sanottua, että mä en enää itsekään tiedä. Halasimme ja itkimme toisiamme vasten. Se oli ensimmäinen herätys, aavistus itselleni että kaikki ei ollut enää kunnossa.

-Julia

Minun Ilonani muuttaa!

Kun kuulin uutisen, että Iloton Ilona ja hänen miehensä saivat uuden vuokrakämpän lähipitäjästä, olin revetä riemusta! Olin niin onnellinen heidän puolestaan, betonikolhoosissa elo loppuisi ja alkaisi uusi, ihana, kodikas elämä!

Eilen olimme muuttamassa  Ilonaa pienellä porukalla. Hiki virtasi ja sydän hakkasi kun kannoimme ihan vain köykäisiäkin kantamuksia kolmanteen kerrokseen: Sitä se korsteenina polttaminen teettää. Miehille osui se vittumaisin sauma: Pesukone ja iso sohva! Kihersimme Ilonan kanssa autossa, että joskus harvoin sitä on ilo olla nainen; Ei tullut kysymykseenkään, että meidän hentoiset käsivartemme olisivat hipaisseetkaan sohvankulmaa!

Kun olimme saaneet tavarat kannettua ylös, kahvittelimme kaikki kaikessa rauhassa ja Ilonan kanssa purimme keittiötarvikkeet, kirjat ja koriste-esineet paikoilleen. Kuinka voi ollakaan, että asunto muuttuu heti kodin näköiseksi kun saa pikkaisenkin omia tavaroita paikalleen. Meinasimme koriste-esineitä esille laittaessamme tikahtua nauruun, sillä melkein jokaisesta suojaan kääritystä koristeesta paljastui lintu! Niitä oli varmasti tusinan verran eri kokoisia lintuja ja yksi iso pingviini, jota ilona kuitenkaan ei suostunut myöntämään linnuksi. Böödit saivat oman parvensa kirjahyllyn alatasolle.

Myöhemmin järjestelimme (Ilona järjesteli) vaatteita paikoilleen. Vastaan tuli muistoja herättävä upea musta paljetein somistettu kihlajaismekko. Ilona huokaisikin, että milloinkahan olisi seuraava tilaisuus käyttää kyseistä mekkoa? Hyrisin mielessäni, että toivottavasti minun ja ukkoni kihlajaisissa, jos sellaiset joskus päädytään järjestämään. Ja kunhan ukko on valmis kihlaamaan minut perkele.

Puoli kahdeksan aikaan väsy rupesi painamaan jokaisen silmiä ja lähdimme kaikki kotiin. Minua oli ruvennut jo tavaroita purkaessamme kirvelemään karu tosiasia, että Ilona muuttaa. Muuttaa pois minun naapuristani! Minun luotani! Meitä on erottanut vain aita, jonka olen monta kertaa yön pikkutunneilla milloin inhimillisessä pikkupöhnässä, milloin räkä iloisesti poskella ylittänyt. Niin monet revenneet sukkahousut ovat muistona mukavista ja nauruntäyteisistä illoista! Puisto, jonka kautta olen kävellyt Ilonalle kahvittelemaan ja viettämään tyttöjenpäivää- tai iltaa. Nyt tämä kaikki viedään minulta! Ok, olen tapani mukaan hieman ylidramaattinen. Ilona muuttaa noin kahdeksan kilometrin päähän minusta. Bussit kulkevat sinne tunnin välein. Ilonalla ja hänen miehellään on käytössä auto. Voimme facen kautta olla päivittäin yhteydessä. Ei minun tarvitse tehdä tästä hankalampaa, mutta en voi tunteilleni mitään! No, okei nauran jo ääneen omalle suhtautumiselleni. Ilonan ja hänen miehensä muuttaminen tuo kaverisuhteeseen uusia kivoja elementtejä kuten yökylän puolin ja toisin! Ihan kuin pikkulikkana! Ja tulee lähdettyä kotoa vähän pidemmälle, ettei pyöri aina näissä samoissa pienissä ympyröissä, joihin niin helposti jään junnaamaan ja jämähdän. Kesällä on ihana pyöräillä katsomaan sielunsiskoa, saa samalla raitista ilmaa ja liikuntaa. Ja kaikista asioista eniten olen onnellinen, että Ilona ja hänen miehensä ynnä kissut saavat ensimmäisen yhteisen, ihanan kodin <3



- Julia

Mitä haluaisit sanoa exillesi?

HUKKA

Hei paskiainen. Sä veit mun neitsyyteni, mitä kadun yli kaiken. Sä olit kusipääpetturi, kävit työmatkoillas nussimassa exääsi. Mä olin 18-vuotias nuori, tyhmä ja sairaalloisen naiivi teini, joka lankes sun herkkään puoleen, minkä paljastit mulle osastolla. Olihan se kivaa, sä soitit kitaraa ja mä lauloin. Me sanoitettiin yhdessä biisejä. Sä näytit mulle sun kirjoittamia runoja, mä näytin sulle omani. Sä pyysit mua suunnittelemaan itelles tatuoinnin. Mutta sitä mä en tajunnut, kuinka itsekäs sika sä loppujen lopuks olitkaan. Se oli vain sinä, sinun stunt-temppusi, tuunatut autosi, koko vitunkirjava historiasi johon mahtui menoja ja meininkejä. Sä et ikänä osannu ajatella omaa pientä munaas pidemmälle. Sä haukuit ja väliin ylistit mulle eksääsi, säilytit yhä sen vaatteita kämpässäs ja kehuit kuinka hyvä vaatemaku sillä oli. Ja mulle kehtasit kerran mainita, että mulla oli sun makuun liian löysät farkut lahkeista, naisella kuulemma pitäisi olla kireääkin kireämmät housut että muodot tulisivat paremmin esille. Silloon mä suutuin sulle. Mä ole mikään vitun ihonmyötäinen herkkupala, mä rakastin niitä mun farkkuja! Sä kehtasit vielä ehdottaa mulle, et tuut mun  mukaan ostamaan mulle seuraavalla kerralla oikeankokoiset housut. Mä olin sulle vaan koriste-esine jota oli kiva nussia ja joka oli miellyttämisenhalultaan valmis kaikkeen. Olisin ollut valmis siihenkin ku sä ehdotit sitä vitun tupladildoa, jonka toisen varren olisit halunnut tunkea perseesees. Mutta sä jänistit siinäkin asiassa, pelkuri. Kai mä jo silloon tajusin, että oon sulle vaan laastari, mutta mä oikeasti ihastuin suhun sata lasissa. En mä sua kuitenkaan kerennyt rakastamaan, sä jätit mut julmimmalla tavalla. Lakkasit yhtäkkiä pitämästä yhteyttä. Mä yritin saada sua kuukauden ajan kiinni, sä et vastannu puheluihin, viesteihin, mihinkään. Mä kirjoitin sulle pitkän, pitkän sähköpostin, petasin sulle mahdollisuuden jättää mut mahdollisimman siististi: Pyysin sulta vain vastausta suhteen jatkolle. Kyllä tai ei. Haluatko sä jatkaa vai et? Sulta tuli yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: "En". Saan toki syyttää myös sun lisäksi itseäni, mielisairaalassa alkanut kahden hullun suhde on jo lähtökohdiltaankin niin epävarma, että takeita onnistumisesta on hyvin vähän. Mun ois pitänyt olla viisaampi. Tarkkanäköisempi. Vahvempi. Tajuta se, että sun ja sun entisen erosta oli kulunut vasta hyvin vähän aikaa, ja kuten mulle avauduit, se oli ollu riitaisa. ja yllätys, ämmäs oli pettäny sua. Ja sä petit mua.Tekopyhä runkkari! Kaikenkaikkiaan sä olit sekä herkkä, henkevä ja eksyksissä, että omahyväinen, itsekäs ja ylpeä mulkku. Mut sä tuoksuit vastustamattomalle ja sun kaa oli kiva panna rekan ylähytissä, saunassa ja milloin missäkin. Olit kokeilunhaluinen ja tyydytit mun kokeilunhalua. Kiitos siitä.

PS. Sulla oli pienin muna mitä oon ikänä nähnyt.



PANU

Sulle mulla ei oo sanottavasti sanottavaa. Mä eron kuohuissa kerkesin avautua ja sanoa sulle kaikesta, niin hyvästä kuin pahastakin. Kirjoitin sulle myös 22 sivuisen kirjeen, miksi meidän suhde loppuu, mitä oon saanu sulta, oppinu sulta jne. Siitä mä oon edelleen vähän vihainen, että yritit pettää mua kolme kertaa. Sä et siinä onnistunu, koska kaikkien mielestä sä olit täysi taukki ja omituinen. Mua vaan naurattaa nyt kun muistelen asioita, sun kanssa oleminen oli omituisen villiä aikaa. Mutta sitä en voi unohtaa, kuinka sä yritit manipuloida, riistää, tukehduttaa ja saada mun persoonan täydellisesti häkitetyksi. Sun ikiomaksi pieneksi nöyräksi, aivottomaksi, tahdottomaksi nukeksi, jota voisit hallita ja riistää mielin määrin. Onni onnettomuudessa, että mä kasvoin sulta salaa ja vahvistuin, löysin itseni ja omat voimavarani. Itsenäisyyteni ja vihan katkaista sun tukehduttava vallan köysi mun kaulani ympäriltä. Sulta mun ehkä pitäis pyytää anteeks sitä, että me oltiin edelleen suhteessa, joskin puoli vuotta sitten kuolleessa, kun mä ihastuin mun nykyiseen mieheeni. Sori.

PS. Seksi sun kanssa oli sairasta ja kivaa!




MASA



Sä olit mun ensirakkaus. Susta on ehkä vaikeinta kirjoittaa, koska me ei ikinä silleen seurusteltu. Se oli sitä hullua nuoruusaikaa. Sä näit nää mun kaksi edellistä floppia ja kyllä vain, mä unohdin sut siksi aikaa. No ketä mä tässä petän jossen itseäni, sä olit silti aina läsnä- Siellä jossain, mun alitajuntani syvimmissä syövereissä, lippaassa johon olin sut haudannut. Mutta se lipas oli niin täynnä tunnearvoa, että pakkohan mun oli sinne kurkistaa silloin tällöin. Paitsi tuossa mun ensimmäisessä suhteessani Hukan kanssa. Mä muistan kun sä ekaa kertaa näit Hukan. Sun silmien terävän välähdyksen. Mä en edelleenkään oikeen ota selvää mitä se välähdys tarkoitti. Mutta mä muistan kuinka mä nautin, ku tiesin jollain salaperäisellä, nimellämainitsemattomalla tavalla satuttavani sua. Että mulla oli joku toinen, että mä kelpasin jollekin toiselle. Sulla oli sun valintasi. Valintasi jota sä viimekerralla mut nähdessäni tunsit hieman katuvan. Voi vittu että mä nautin! Sä oot mulle enää ystävä. Ja sä oot tienny sen, että olit mun ensirakkaus. Sä oot aina voimain tunnossas tai voimasi olleen alamaissa luottaa siihen, että mä oon täällä jossain ja rakastan sua aina. Häh häh hää! Mä niin odotin tätä hetkeä, kun mun sydän on täysin toisen oma, nykyiseni oma ja sulla ei oo enää valtaa muhun! Paitsi unissa. Silloin sä yhä oot mulle läsnä. Sä vierailet ja teet jotain mulle. Sellaisia asioita mitä ei sanota ääneen. Ja jos mä oon rehellinen, tietyssä kännitilassa mä rupean aina muistelemaan sua. Muistelemaan menneitä. Välillä mua huvittais olla suhun yhteydessä, ihan ystävänä. Mutta silloinkin mä rupean epäilemään omia tarkoitusperiäni. Eli parempi vain, etten sohi vanhaa hiillosta. Tai tuhkaahan se nykyään on, mutta se olisi silti liian vaarallista. Koska edelleen, silloin harvoin kun me nähdään, meidän välillä väreilee se jokin. Ovatko ne vain menneisyyden haamut? Vai jotain aivan muuta? Saavuttamaton unelma? Tieto, että tässä hetkessä, tässä tilassa asiat voisivat olla aivan toisin?
Mene ja tiedä, se on asia jota emme koskaan saa selville. Mutta katkeransuloisena, mä muistan viime kesältä edelleen sun syvältä vihlaisevan olemuksesi kun sä tajusit että mä olen vihdoin vapaa kaikesta menneestä. Ehkäpä mä vihdoin sain kostoni? Luoja tietää ja ehkä mä en ees halua loppupeleissä tietää enää yhtään mitään meistä kahdesta ja siitä mikä joskus oli.

PS. En mä sun mainostamaa 22cm:stä mulkkua olisi halunnutkaan!

-Julia

Diagnoosina maanis-depressiivisyys

Kaksisuuntainen mielialahäiriö, maanis-depressiivisyys. Nimi kertoo oleellisesti sairauden kulusta. Kaksi suuntaa, kaksi ääripäätä. Mieli kuin keinussa, vaikka keinumisessa saavutetaankin lakipiste, liike ei pysähdy.

Poimin pienen faktan kaksisuuntaisen hallintakurssin vihkosesta, joka kertoo hyvin oleellista taudista:

"Sairauteen liittyy peritty biokemiallinen häiriö, joka aiheuttaa epävakaisuutta hermoimpulssien siirrossa aivoissa. Viestin kulku hermosolusta toiseen hermosoluun välittävissä välittäjäainetoiminnoissa, sekä myös hermosolun sisällä on häiriintynyt."

Sairauteen liittyy kolme vaihetta jotka vuorottelevat: Hypomania, mania ja masennus.

Hypomaniassa tunnen olevani oma itseni parhaimmillaan; Olen pirteä kuin peipponen, elämä on kaikessa monimuotoisuudessaan suuri seikkailu, joka päivä on uusi mahdollisuus! Olen hyväntuulinen ja hurmaava, rakastan ihmisten seuraa ja elehdin paljon käsillä puhuessani. Olen flirttailevan vilkas, rakastan puhumista ja tulevaisuuden suunnittelua yli kaiken! Kukoistan ihmisenä ja jaksan panostaa ulkonäkööni ja tekemiseen; Koulu tai työt sujuvat erittäin hyvin, sillä olen tarmokas ja itsevarma. Välillä olen myös ailahtelevainen. Tuntuu kuin hyppisin uimalaudalla. Välillä hieman alas, mutta koko ajan korkeammalle.

Hypomaniaani seuraa usein mania, joka onkin sitten umpihulluuteni multihuipentuma. Mitä hypomaniassa tunnen olevani energinen, maniassa olen itse äly ja väläys! Energia-aaltoa koko ihminen. Nukun todella vähän, hetket ovat pakahduttavia. Ääriviivat ja muodot jotenkin terävämpiä, värit kirkkaita, melkein räikeitä. Olen mahtava, kaikkivoipa, riemu ja ratto! Seksuaalisuuteni korostuu potenssiin sata. Saan monia tuhoisia päähänpistoja: Rahankulutukseni on holtitonta, juomiseni valuu yli äyräiden. Ihmissuhteissa saatan olla täysi hirviö, sillä luulen lukevani toisten ihmisten ajatukset. Tulkitsen ihmisten pienen pienistä eleistä vaikka mitä, tietenkin oman pääni mukaan. Näen maagisia syy-seuraussuhteita ja elämä on täynnä symboleita, joitan bongailen arki-elämän pienistä asioista. Nämä symbolit ovat merkkejä, jotka tarkoittavat milloin mitäkin ja toimin niiden mukaan. Hyväksi maniassa täytyy lukea luovuuteni, joka on silloin huipussaan: Dramaattisia maalauksia, taidokkaita piirustuksia, lähes skitsofreenisia runoja ja tajunnanvirtaa joka on vain saatava ulos minusta! Ajatuskset pääni sisällä kulkevat jopa kuudella tasolla yhtä aikaa: Luovuus, dialogi itseni kanssa, tulevaisuus, tajunnanvirta, seksuaaliset mielikuvat- ja teot ja tämä hetki. Niin hullua, niin hengästyttävää!

Menneisyydessä maniani on pisimmillään kestänyt n. viikon ajan. Sen jälkeen se yleensä muutuu sekamuotoiseksi jaksoksi. Välillä ollaan vuoristoradan adrenaliinipiikkejä aiheuttavassa yläilmoissa, sieltä sitten rymisten alas. Alas helvettiin asti. Sekamuotoisessa jaksossa itsemurhariski on suurin. Olen kerran sekamuotoisen jakson kourissa yrittänyt itsemurhaa lääkkeiden yliannostuksella. Luojan kiitos selvisin sairaalaan ja sieltä sydäntarkkailun kautta aikuisten osastolle. Siellä sairastuin uudelleen pieneen maniaan, mutta maniani saatiin kuriin löytämällä tasaava lääkitys. Maniajakson jälkeen seuraa luonnollisesti syvä masennus, olenhan kuluttanut kaiken energiani loppuun. Masennusjakso on täysin vastakohta manialle. Värit haalistuvat, maailma hidastuu, aika tuntuu kulkevan takaperin, kunnes se pysähtyy. Nukun paljon, itkeskelen pienimmistäkin asioista, kunne s kyynelvirtani tyrehtyvät ja en enää pysty itkemään, sillä mikään ei tunnu miltään. Olen elävä kuollut. Haluan vain kuolla pois, mutta minusta ei ole edes tappamaan itseäni, olen niin saamaton luuseri.

NYKYHETKI:

Vaikka sain kaksisuuntaisen diagnoosin jo vuonna 2007 jolloin myös tasaava lääkitys aloitettiin, opettelen vasta hyväksymään sairauttani ja elämään sen kanssa. Kaksisuuntaisten hallintaryhmästä, joka kokoontuu kerran viikossa on ollut minulle suunnattomasti hyötyä. Tällä hetkellä elän masennusvaihetta, joka luojan kiitos osoittaa pienen pieniä pilkahduksia parempaan. Välillä vain olen niin epätoivoinen masennuksesta toipumisen suhteen, mutta sen olen sairauteni varrella oppinut, että mikään ei onneksi kestä ikuiseksi! Toivottavasti tästä heilahdetaan, nimittäin vihdoin ja viimein tasapainoon!



- Julia

Elämää masennuksen kanssa

"Sä hymyilet ja naurat, ethän sä voi olla masentunut"
"Kyllä sä jaksat ehostaa itteäs, et sä silloon oo masentunut!"
"Tarttisit vaa raikasta ilmaa ja puutöitä, siitä se on kiinni!"
"Lenkkeile masennus pois!"
"Välillä tuntuu että teeskentelet, jaksat kuitenkin nähdä ihmisiä!"
"Eihän sillä mikään oo!"

 

LAISKA
TYHMÄ
SAAMATON
TEESKENTELIJÄ
LUUSERI
AVUTON
SÄÄLITTÄVÄ
TURHA





Nykyään, masentuneenakin olen valmis nostamaan nyrkkini pystyyn jonkun tullessa pätemään minulle masennuksesta. Olen sairastanut suurimmaksi osaksi kulisseissa jo 15-vuotiaasta lähtien, antakaa mun nyt vihdoin 26-vuotiaana sairastaa rauhassa ja rehellisesti!

Masennus, tuttu tauti. Niin tuttu, että sitä voisi jopa pitää ystävänä. Raskaana sellaisena. Kolossaalisena betoninharmaana hirviönä, joka muuttuu edessäsi sinua ilkkuvaksi sumuksi ja imeytyy joka ihohuokosen läpi, levittäytyen joka soluun, kivettämään sielusi sisältäpäin. Jäät vangiksi johonkin, masennus pystyttää läpipääsemättömät paksut lasisenharmaat seinät sinun ja muun maailman välille. Seinät joiden läpi näkee huonosti. Seinät jotka eivät tarmokkaasta hinkkaamisesta ja hankaamisesta huolimatta puhdistu. Mitä enemmän yrität ymmärtää ja tehdä asialle jotain, sitä kierompaa kuvaa peilaat seinästä. Masennus on niin kaikkinielevää ja vääristävää. Se kutistaa minusta hyvin, hyvin pienen. Imee energian sielustani, että sen kuvajaiseksi jää vain kalpea, läpikuultava, nöyryyttävän näköinen kaiku normaalista.


Selasin vanhaa päiväkirjaani jota olen kirjoittanut 18-vuotiaana ja kuvailin silloista keskivaikeaa masennusjaksoani seuraavasti:

"Aluksi on sietämätöntä nähdä maailman menettävän kaiken värinsä. Kuva haalistuu, kellastuu ja palaa lopulta tuhkaksi. Jäljelle jää vain betoniseinän harmaus ja mustan maan kylmyys.
Aamun ensimmäisinä tunteina herään painostavaan tyhjyyden tunteeseen. Maan vetovoima tuntuu kolminkertaistuneen sänkyni ympärillä. Aiemmin herätessäni ajattelin toiveikkaana, ehkä tämä on loppu, ehkä olen kuollut nukkuessani...

Lamaannuttava pelko hiipi kuitenkin sisimpääni kun tajusin olevani yhä elossa, kuinkas muutenkaan.
Sitä seurasi epätoivoon pukeutunut raivo, jonka voimalla jaksoin punnertaa itseni ylös sängystä toistamaan iänikuisia rutiineja. Kahvinkeittimen töpseli seinään, suodatinpussi sisään, yksi mitallinen kahvinporoja, hieman vettä ja keitin päälle. Tupakalle. Kuppi kuuma mustaa kahvia,kaksi makeuttajaa. Tupakalle. Kauppaan, kahville, laskujen maksua, muutama puhelu joista kaksi kolmannesta päättyy ikävään sanaharkkaan, useimmiten äidin kanssa. Terapiaan, kotiin, videovuokraamoon, kämpille. Kokonainen tupakkiaski mahtuu päivän tapahtumien väliin loistavasti. Kuin myös muutama tukahdutettu kyynel, sisäinen raivonpuuska, monta kirosanaaja kuolemantoivetta.

Nykyään herätessäni alistun siihen tosiasiaan että olen edelleen elossa. Siihen tottuu. Se menettää yllättävän nopeasti merkityksensä. Elon kurjuus ja viheliäisyys painuu lohduttoman tyhjyyden alle.
Tuo tyhjyys on kuin musta aukko sielussa. Kuin olisi avannut ovenja astunut ääretömyyteen. Ei pienintäkään äännähdystä, ei ajankulua,ei auringonnousuja tai -laskuja. Tämä tyhjyys on kuin toinen ulottuvuus.Se ei ole todellinen ja silti niin totta, miltei käsinkosketeltavaa.

Tyhjyys on minussa itsessäni. Itseni ulkopuolinen maailma, todellisuus,elää elämäänsä ja jatkuu jatkumistaan. Maailman pyöriessä minä istun ojanpenkalla kyydistä kauansitten pudonneena. Kesä vaihtuu syksyyn, syksy talveen ja talvi kevääseen.

Minä vain istun liikauttamatta jäsentäkään. Istun istumistani ja satunnaiset ohikulkijat ihmettelevät oikkutteluani, tahdonvoiman puutetta ja aikaansaamattomuuttani. Aivan kuin kieltäytyisin itsepäisesti nousemasta ja jatkamasta matkaani. Heidän ihmettelyssään saattaa piileä totuuden siemen. Tuo siemen on kuitenkin vain hyvin pieni osa koko totuudesta. 

Kuinka voisin jatkaa elämääni ja iloita olemassaolostani kuin sisimpäni on revitty rikki ja  raastettu riekaleiksi? Heiveröinen minäni nostaa hieman päätään, mutta on vielä niin vereslihalla ettei se kestä päivänvaloa, saati sitten toisen ihmisen kosketusta. Olen kutonut haurasta itsetuntoani seitinohuella langalla yhteen. Ei se ole valmis kestämään elämän myrskyjä, vielä.
Olen kaikessa hiljaisuudessa nyppinyt tikkuja aina seipääseen asti ihostani ja sydämestäni.
Kokenut helvetinmoista kipua ja tuskaa mitä irroittaminen on tuottanut. Puhumattakaan sen aiheuttamasta verenvuodosta. Osa haavoista on parantunut ja arpeutunut. Osa vuotaa yhä. Loput haavat osoittivat jokin aika sitten parantumisen merkkejä. Nyt ne ovat tulehtuneet ja märkivät.
Nämä haavat estävät minua saamasta unta. Ne vaikuttavat myös siihen, etten jaksa aamulla nousta ylös sängystä. Odottavan aika on pitkä, eikä toipuminen tapahdu heti. Ei edes hetkenpäästä.
Eikä kenelläkään, ei edes minulla ole takeita lopputuloksesta. Toivossa on hyvä elää.
Toivottavasti ihmiset ympärilläni elävät. Toivon niin vilpittömästi. Itse en jaksa pitää silmiäni auki, ja nähdä toivonpilkahduksia missään. Mikään ei kuitenkaan ole sen ihanampaa, kun kuulen jonkun tärkeän ja rakkaan kuiskaavan korvaani ne suloiset ja valheelliset sanat; Aina on toivoa."


Ajat ja masennukseni ovat hieman muuttaneet muotoaan. Enää en ole vereslihalla. Nykyään masennuksen kourissa entisiä arpeutuneita haavoja ikäänkuin jomottaa. Mutta ne kuuluvat menneisyyteen. Menneisyyteen joka kuitenkin kaikuu ja on osa minua itseäni. Kannan nykyisessä masennuksessani myös monta mennyttä minää. Nykyisin, kun lääkitykseni on kutakuinkin kohdillaan (mielestäni siinä on kuitenkin hiomisen varaa, kärsinhän yhä keskivaikeasta masennuksesta jota on kestänyt jo yli puoli vuotta.) pysyn kutakuinkin toimintakykyisenä. Jaksan käydä vertaistukiryhmässä. Jaksan silloin tällöin nähdä kavereitani, vanhempiani, siskoani ja mummia. Jaksan silloin tällöin olla aidosti iloinen! Nukun kuitenkin paljon, jopa 17h päivässä. Valveillaoloaikanani tapaan ihmisiä. Kukapa heistä tietäisi minun viettäneen suurimman osan ajasta sängynpohjalla pakenemassa todellisuutta uniin? Ei kukaan, ellen siitä mainitse. Tämä järkyttävä unen määrä, järkyttävä energiatyhjiö estää minua käymästä tällähetkellä koulua ja tekemästä töitä.

Lisäksi minua näivertää se, että ilonkaan hetkinä masennus ei mene kokonaan pois. Se on silti läsnä ja vallitseva. Ikäänkuin taka-alalla. Tai ei sittenkään. Ehkäpä ikäänkuin kaiken sen ilon yläpuolella se ilkkuu ja on valmis ottamaan minut valtaansa kun suljen oven lähteäkseni ystävän luota. Mikä piru siinä on että se ei mene kokonaan pois?? Onko se saatana tullut jäädäkseen vai mitä helvettiä tämä kaikki paska taas on!? Olen välillä niin epätoivoinen, niin pohjaanpalanut sielustani tämän masennuksen kanssa. Tulevaisuus ei näytä pelottavalta, koska minun pitää miettiä miten selviän hengissä tässä ja nyt. Yleensä selviän vain olemalla. Tai kirjoittamalla. Juttelemalla Ilottoman Ilonan kanssa. Hän valaa olemassaolollaan minuun voimaa joka läpäisee utuisena auringonpilkahduksena masennuksen minulle pystyttämät seinät. Kiitos tuesta kuuluu myös rakkaalle miehelleni, joka osaa suhtautua masennukseeni tarpeeksi etäisesti, lähtemättä leikkimään mitään potilas-hoitaja leikkejä. Hän on kuitenkin läsnä, valmis lohduttamaan kun rupean parkumaan kesken tiskauksen ettei minusta ole edes tähän! Perheelleni olen kiitollinen henkisestä tuesta. Tiedän, että voin koska vain mennä kotiin ja olla siellä oma nuutunut itseni ja pyytää vaikka puolenkin tunnin päästä äitiä heittämään minut kotiin nukkumaan. Myös kiitos kahdelle muulle ystävälle jotka painivat samojen asioiden kanssa, vertaistuen määrää ei voi aliarvioida! Välillä tuntuu että en ole todellakaan ansainnut tätä kaikkea huolenpitoa ja ymmärtämistä. Mutta tarvi sitä selviytyäkseni taas jaloilleni. Eteenpäin ollaan kuitenkin menossa, sillä en ole kokonaan kadottanut kykyäni nähdä värejä- rakastan tätä ruskaa mikä pihalla juuri vallitsee!

-Julia-