Vapaaehtoinen lapsettomuus. Siinäpä vasta aihe, josta nykyään jo uskalletaan puhua ääneenkin. Ei kaikki halua punaista tupaa, perunamaata ja kiljuvaa kersalaumaa ympärilleen.
Hyvä on, minä halusin. Voi kyllä vain ja miten kovasti sitä halusinkaan! Kun minulla oli järjetön vauvakuume ajattelin, että en selviä elämästä hengissä jos en sitä omaa pientä tuhisijaa syliini saa. Halusin olla äiti enemmän kuin mitään muuta. Halusin olla rento äiti, kaveri äiti, äiti jolle voisi puhua kaikesta aina. Halusin olla äiti lapselle, jolla olisi kuri ja josta kasvaisi minunlaiseni ihminen. Äkkiä odotinkin kaksosia ja unelmat tuntui hetken aikaa käyvän toteen.
No, haaveet kaatuu. Minkäs teet. Kaksoset meni kesken mutta vauvakuume jäi moneksi vuodeksi.
Aloitettuani yhteisen taipaleen elämäni rakkauden, kutsuttakoon häntä tässä blogissa Nassuksi, meillä eli vahvasti haave saada lapsi. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta alannut kuulumaan ja vuodet vieri. Oli aika päättää: lähdemmekö yrittämään lasta hedelmöityshoitojen avulla vai luovummeko koko ajatuksesta hankkia jälkikasvua.
Minä aloin jättämään jäähyväisiä äitiydelle, valitsemaan elämän ilman lapsia. Ymmärtämään, että todellakin pystyn elämään täysipainoista, ihanaa elämää vaikka en koskaan kokisikaan tätä äitiyden ylistettyä ihmettä.
Olen nähnyt tämän "äitiyden ihmeen" tapahtuvan lähipiirissäni vajaa vuoden sisällä. Toverini Kirsikka tuli raskaaksi puolivahingossa kesken mahtavaa, alkoholipitoista elämäänsä. Syntyi terve, suloinen tyttö. Kirsikka jaksoi ylistää äitiyden muuttaneen hänet kokonaan toiseksi ihmiseksi karvan verran kahden kuukauden ajan. Sitten oli totuuden vuoro: Kirsikka ei ollut muuttunut. Kirsikka joi kuin pesusieni, sillä erotuksella että teki sitä nyt vain vauvan kanssa kotosalla eilä baareissa.
Minä haluan elää mieheni kanssa kahdestaan. Me olemme vapaita menemään minne huvittaa silloin kun huvittaa, olemme vapaita tekemään mitä huvittaa silloin kun huvittaa. Meidän ei tarvitse koskaan herätä yösyötöille, murehtia pienestä ihmisestä loppuelämämme tai sovittaa aikataulujamme lapselle sopivaksi.
Ennenkaikkea: me olemme onnellisempia eläessämme kahden.
Minä en enää halua äidiksi. En näe itseäni äitinä. Olen valinnut tämän tien ja olen siitä ylpeä. Helvettiin Supermammojen lausahdukset siitä, että elämä on elämisen arvoista vasta kun on lapsi tai että nainen ei ole nainen ennenkuin on synnyttänyt! Tuollainen on paskapuhetta, jolle minä nauran.
Täyttäkää onnellisina te muut tätä ennestäänkin liitoksistaan pullistelevaa maailmaa, minä puolestani keskityn onnelliseen elämään kahdestaan mieheni kanssa. Jokainen taaplaa tyylillään.
-Ilona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti