Se alkoi minun ja ystäväni kesäksi kuntoon-projektista. Olimme vannoneet selättävämme selluliitit, muovaavamme pyllyt piukeiksi ja vatsat littanoiksi. Kävimme spinningissä, lenkkeilimme, söimme kasvispainotteisesti ja kumpikin eteni tahoillaan projektissa. Minä vain jotenkin lipsahdin. Liuin yhä etenevässä määrin kohti tuntemattomia polkuja kunnes lopulta astelin heikoille jäille. Kuulen melkein vieläkin korvissani jään ritinän ja tunnen kuinka jalkani kastuvat kylmääkin kylmemmästä vedestä. Muistan kun asuin vielä vanhempieni luona. Kuljin puhtaaksi hinkatussa keittiössä ja katseeni osui yksinäiseen omenaan pöydällä. Mietin, että omena olisi mukavan kevyt välipala, sillä tunsin nälän nostavan hentoista päätä sisälläni, kunnes tajusin selvästi ja kirkkaasti: Minä en tarvitse. En tarvitse omenaa ja sen turhaa energiaa. Sillä hetkellä jää murtui jalkojeni alla ja minä hulahdin hyisen veden kirkkauteen.
Tajusin myös, etten tarvitse paljon muutakaan. Oli vain minä ja minun vartaloni jonka olin vihdoin saanut kiedottua luisen pikkusormeni ympärille. Olin täynnä hullua riemua, kuria ja energiaa. Keittelin itselleni kiehuvassa vedessä porkkanaraastetta, omenansuikaleita ja sitruunaa. Selvitin pontevasti vanhempien hämmästyneille katseille, että kiinalaisen lääketieteen mukaan tämä puhdistaa ihoa sisältäpäin. Se oli mielestäni täysin pätevä selitys (ja täysin pätevä päivällinen), olihan minulla siinä vaiheessa ongelmia lievän aknen kanssa. Paistoin maustamattomia kanan rintafileitä vesihauteessa, voi nyt ei tullut kysymykseenkään! Iltapalani oli mikrossa lämmitetty tomaatti johon sallin itseni lorauttaa hieman soija- tai chilikastiketta. Äiti ihmetteli kuinka minä pärjäsin niin vähällä ruualla. Sanoin, että olen syönyt koulussa hirveät määrät ruokaa. Tai käynyt Hesburgerissa kaverini kanssa. Olin aina ähkyssä, täynnä, syönyt jo.Tai sitten olin tulossa kipeäksi, oivoi, ruoka ei maistu. Siskoni oli ensimmäinen, joka kommentoi alati kutistuvaa ruumistani. Kukaan ei kiinnittänyt hänen kommentteihinsa suurempaa huomiota.
Lapsuuden ystäväni, projektitoverini oli toinen joka rupesi huomauttelemaan laihtumisestani. Muistan vieläkin hänen järkyttyneet ruskeat silmänsä, kun hän sai minut kiinni siitä, että olin tullut tuntia aikaisemmin ennen spinningtunnin alkamista polkemaan itsekseni pyörää kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita. Hän saapui tunnille viisitoista minuuttia etuajassa. Seisahtui paikoilleen, en ole ikinä nähnyt kasvoja jotka kuvastaisivat niin täydellistä epäuskoa, hätää, vihaa ja kärsimystä. Hän asteli viereeni, kiersi sormensa ranteeni ympärille ja sanoi kyyneleitä silmissään ääni väristen; Etkö sä Julia näe, kuinka laiha sä jo oot. Puhkesin itsekin parkumaan. Sain vain sanottua, että mä en enää itsekään tiedä. Halasimme ja itkimme toisiamme vasten. Se oli ensimmäinen herätys, aavistus itselleni että kaikki ei ollut enää kunnossa.
-Julia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti