Maanis-depressiivisyys ystävän näkökulmasta

Julia on kirjoittanut omasta sairaudestaan tänne blogiin avoimesti ja rehellisesti. Olen lukenut hänen tekstejään tippa linssissä ja ajattelin kertoa, miten minä koen sen kaiken. 

Aika pian sen jälkeen, kun aloimme tutustua toisiimme Julia valotti menneisyyttään kertomalla olleensa osastolla mielenterveysongelmien vuoksi, ja että vielä nykypäivänäkin hän joutuu syömään lääkkeitä pitääkseen mielensä edes jotenkin tasapainossa.
Maanis-depressiivisyyttähän ei voi huomata, jos et tunne ihmistä. Tuolloin alkuvaiheessa Juliasta ei kertakaikkisesti päällepäin eikä edes käytöksestä näkynyt, että hänellä olisi minkään valtakunnan ongelmia mielen tasapainon kanssa. 

Kun tutustuminen muuttui kaveruudeksi ja siitä parhaaksi ystävyydeksi ja vuosia kului, sairaus (inhoan tuota sanaa, se on jotenki niin tuomitsevan kuuloinen!) alkoi näyttää eri kasvojaan. 
Mutta vasta nyt minä todella näen kirkkaasti nuo eri vaiheet, joista Julia jo kirjoittikin: hypomania, mania ja masennus. 

Julia on hypomaniassa silloin, kun hänet saa puhelimella kiinni ihan mihin kellonaikaan tahansa. Hän on täynnä energiaa, iloinen ja villi. Hän on innokas tulemaan kahville tai ehdottamaan kaljalle menoa lähipubiin. Kun me tapaamme, Julia juttelee ja nauraaa enemmän. Meillä on tapana suunnitella tulevia tyttöjen reissuja useinkin, mutta hypomaniassa ollessaan Julia on lähdössä matkalle täynnä tarmoa ja valmiina kokemaan uusia, mielettömiä, hulvattomia seikkailuja. Julia haluaisi lähteä extempore baarikierrokselle kaupunkiin. Jos me juomme kännit yhdessä, ne vedetään pohjanmaan kautta eikä silloin katsota mitä juodaan. Kuten Julia jo itsekin kirjoitti, hypomaniassa ollessaan hän on äärettömän seurallinen, hulvattoman hauska, villimäisen iloinen ja riehakas ja onnellinen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Julia olisi tuollainen muutenkin. Mutta hypomaniassa nämä piirteet korostuvat potenssiin sata! 

Maniassa Julia maalaa ja kirjoittaa. Saan nähdä uskomattoman taidokkaita, sielukkaita ja kauniita maalauksia. Saan lukea henkeäsalpaavan hyvin kirjoitettuja tekstejä. Ja niitä tulee paljon. Kuten Julia itsekin sanoi, hän on täynnä tajunnanvirtaa joka on saatava ulos. Julia on äärettömän lahjakas niin kuvatöissä kuin kirjoittamisessakin! Rakastan lukea hänen tuotoksiaan ja silmäni lepää hänen maalauksissaan. Maniassa Julia tosiaankin tulkitsee ihmisten pienimmistä eleistäkin tämän ajatukset. Useimmiten juuri oman avomiehensä. Ja useimmiten päin helvettiä, koska maniassa ollessaan Julian mieleen nousee epäilyksiä ja salaliittoja, joita ei oikeasti ole. Tällöin joudun toppuuttelemaan ystävääni, rauhoittamaan hänet kuuntelemaan ja näkemään sen, että epäilykset on turhia ja salaliittoja ei ole. Julia haluaisi maniassa ollessaan panna miehensä kanssa jatkuvasti. Ei joka toinen päivä eikä edes kerran päivässä vaan koko ajan, koska Julian seksuaalisuus kohoaa taivaisiin. Hän usein turhautuu, kun halut ja todellisuus eivät kohtaa. Silloin pulpahtaa esiin taas Suuri Tulkitsija, joka osaa lukea ajatuksia ja löytää kummallisia selityksiä sille, miksi puoliso ei ole halukas panemaan koko ajan. Toisinaan me nauramme huutonaurua Julian tuodessa ilmoille epäilyksensä, koska ne on niin koomisia. Silti tiedän, että hän osittain jopa uskoo niihin. 

Masennusvaihe on kaikista raskain minulle, ystävänä. Kun tämä vaihe tulee, Julia lipuu käsistäni pois yhtä väjäämättä kuin vesi. Minä en saa häneen minläänlaista otetta. Julia vajoaa omaan maailmaansa, vetää verhot elämänsä eteen ja sulkeutuu peiton alle pimeyteen. Juliaa ei saa kiinni puhelimitse. Julia vastaa tekstareihin joskus parinkin päivän viiveellä. Minua itkettää, koska tiedän mikä vaihe on meneillään ja tiedän senkin, että minä en saa Juliaa kaivettua ulos pimeästä ennenkuin hän on itse valmis sieltä pois tulemaan. Viimeksi kun näin kävi, mietin yötäpäivää mitä voisin tehdä ystäväni auttamiseksi. Välillä laitoin textaria, yritin soittaakin mutta olin varovainen, koska ajattelin että Julia ärsyyntyy jos minä yritän väkisin kaivautua hänen pimeyteensä. Sitten vajaa viikon kuluttua Julia halusi itse avautua, kertoa kuinka paha mieli on, kertoa itsetuhoisista ajatuksista, jaksamattomuudestaan, kaikesta. Helpotus oli valtava, minä levitin käteni valmiina ottamaan hänestä kopin kun hän olisi valmis astumaan takaisin valoon. Olen ymmärtänyt sen, että kun masennusvaihe tulee, Julia ei voi sille mitään. Hän ei tee sitä töykeyttään tai ollakseen inhottava. Kun pimeä nielaisee hänet, minä jään odottamaan valon puolelle käsi ojossa. Tartu tähän, niin kiskaisen sinut takaisin kun olet siihen valmis. 

Minä rakastan parasta ystävääni jokaisessa vaiheessa ehdoitta ja syvästi. Julia on mielettömän upea persoona, jolla on iso ja kultainen sydän. Hän on kaunis nainen, niin ulkoa -kuin sisältäpäin.
Sellaista ongelmaa ei tulekaan, mistä me emme yhdessä selviäisi. 
Ja olen hänestä kiitollinen jokaikinen päivä, maanis-depressiivisyyden kanssa tai ilman. Aina. 

Anorexia, osa 2

Lukiossa sain hysteerisiä päänsisäisiä kohtauksia, kun projektiystäväni katseli syömisiäni ja kommentoi että ota nyt jumalauta lisää, et sä tuolla pärjää. Tarjotin tärisi käsissäni. Pakottauduin ottamaan lisää kaalilaatikkoa ja puolukkahilloa. Seurauksena oli 12 kilometrin ylimääräinen pyöräilylenkki ja tanssimista kotona niin, että polvet eivät enää kantaneet ja sydän takoi tietä ulos rinnasta. Kuljin koulumatkat ja kaikki muutkin matkat pyörällä tai kävellen. Aamuisin kävin polkemassa salilla kuntopyörää ennen koulun alkamista. Liikuin siksi, että ahdistus kurkussani hellittäisi, etten sortuisi syömään minimaalisia ruoka-annoksiani enempää. Etten vahingossakaan lihoaisi enempää.



Kaikki alkoi menemään pieleen pikkuhiljaa: Ajattelu ei enää ottanut sujuakseen, koulutehtävien teko aiheutti minulle suuria ponnisteluja, sillä aivoni olivat yhtä puuromaista mössöä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt luetusta tekstistä mitään! Välillä nälkä hämärsi näköä niin, että kävelin päin seiniä.
Vartaloni peittyi hentoon karvaan, sitä oli vatsassa, käsivarsissa, selässä ja kasvoissani. Hiuksia lähti tukottain. Se oli pelottavaa. Joinakin hetkinä seisoessani alasti peilin edessä näin peilissä välähdyksenomaisesti totuuden; Solisluut olivat luinen koru kaulallani. Lonkkaluut törröttivät rumasti, kylkiluut paistoivat esiin. Pyllyni kohdalla oli tyhjiö, olin yhtä pitkää luisevaa jalkaa.Silloin pakokauhu iski. Tämä ei ollut enää minun hallinnassani. Mitä minulle oli tapahtumassa? Tajusin vain, että en saa lihoa. En, en, en. Kyyneleet valuivat silmistäni kun astelin jääkylmään suihkuun, sillä kylmässä suihkussa keho polttaisi enemmän kaloreita. Joskus otin tulikuuman, ihoa polttavan suihkun; Oli yksinkertaisesti liian kylmä. Suonissani virtasi jää, kalma tunki luihin asti.

Muutos tuli kahden ystäväni muodossa. Projektitoverin ja erään silloin minulle läheisen ihmisen. Ystäväni itki äidilleni, että on niin huolissaan minusta, että laihuuteni ja syömiseni ei ollut enää normaalia. Vasta siinä vaiheessa vanhempanikin havahtuivat todellisuuteen. He olivat olleet liian lähellä minua huomatakseen, että jokin oli vinossa. Ja olinhan piilotellut vartaloani monien vaatekerrosten alle, tai muuten vain isoihin vaatteisiin. Äitini varasi ajan ravitsemusterapeutilta. Sain ohjeekseni syödä 1800kcal päivässä ja liikuntakiellon. Sovittiin, että pidän ruokapäiväkirjaa ja tulen vastaanotolle viikon päästä uudestaan.

Tässä vaiheessa perheen kesken syömiset vaikeutuivat merkittävästi: Minä yritin kaikkeni, heidän mielestään söin liian vähän. Tein kuitenkin parhaani. Piirtelin ruokapäiväkirjaan tyytyväisyyttä uhkuen esimerkkipiirroksina kuinka olin syönyt neljä lihanpalaa (isoa!), kaksi perunaviipaletta ja viisi porkkanan palaa lihakeitosta. Tottakai koot oli tärkeä saada paperille, että ravitsemusterapeutti voisi taputtaa harvennutta päätäni ja kehua Hyvä tyttö. Ja 3cm tortillaa jossa oli jauhelihaa, rasvaista jauhelihaa! Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen meedio ennustaakseen kuinka kävi: Painoni laski edelleen ja jouduin keskussairalaan, jossa yritin tosissani syödä niitä valtavia annoksia. Kauhukseni tajusin, etten yksinkertaisesti pysty! Annoin kaikkeni, yritin puristaa itsestäni viimeiset sairauden alla olevat tahdonvoimani rippeet. Nielussa kyti, kyyneleet polttivat silmiä ja haukoin henkeä. Oli kuin olisin juossut maratonin. Hoitajat tulivat päätään pyöritellen hakemaan tarjotinta josta oli syöty 1/4. Kuulin kuinka ne kommentoivat käytävällä: Se tyttö ei syönyt taaskaan mitään! Teki mieli juosta perään ja rääkyä; Katsokaa, sokeitako olette, olen syönyt kasvispihvini melkein kokonaan, kolme lusikallista perunamuusia, otin maidostanikin kymmenen pientä kulausta! Eniten teki mieli kuolla häpeästä. Vain kuolla pois, sillä kehoni oli liian raskas taakka kantaa.

-Julia

Anorexia, osa 1

Se alkoi minun ja ystäväni kesäksi kuntoon-projektista. Olimme vannoneet selättävämme selluliitit, muovaavamme pyllyt piukeiksi ja vatsat littanoiksi. Kävimme spinningissä, lenkkeilimme, söimme kasvispainotteisesti ja kumpikin eteni tahoillaan projektissa. Minä vain jotenkin lipsahdin. Liuin yhä etenevässä määrin kohti tuntemattomia polkuja kunnes lopulta astelin heikoille jäille. Kuulen melkein vieläkin korvissani jään ritinän ja tunnen kuinka jalkani kastuvat kylmääkin kylmemmästä vedestä. Muistan kun asuin vielä vanhempieni luona. Kuljin puhtaaksi hinkatussa keittiössä ja katseeni osui yksinäiseen omenaan pöydällä. Mietin, että omena olisi mukavan kevyt välipala, sillä tunsin nälän nostavan hentoista päätä sisälläni, kunnes tajusin selvästi ja kirkkaasti: Minä en tarvitse. En tarvitse omenaa ja sen turhaa energiaa. Sillä hetkellä jää murtui jalkojeni alla ja minä hulahdin hyisen veden kirkkauteen.

Tajusin myös, etten tarvitse paljon muutakaan. Oli vain minä ja minun vartaloni jonka olin vihdoin saanut kiedottua luisen pikkusormeni ympärille. Olin täynnä hullua riemua, kuria ja energiaa. Keittelin itselleni kiehuvassa vedessä porkkanaraastetta, omenansuikaleita ja sitruunaa. Selvitin pontevasti vanhempien hämmästyneille katseille, että kiinalaisen lääketieteen mukaan tämä puhdistaa ihoa sisältäpäin. Se oli mielestäni täysin pätevä selitys (ja täysin pätevä päivällinen), olihan minulla siinä vaiheessa ongelmia lievän aknen kanssa. Paistoin maustamattomia kanan rintafileitä vesihauteessa, voi nyt ei tullut kysymykseenkään! Iltapalani oli mikrossa lämmitetty tomaatti johon sallin itseni lorauttaa hieman soija- tai chilikastiketta. Äiti ihmetteli kuinka minä pärjäsin niin vähällä ruualla. Sanoin, että olen syönyt koulussa hirveät määrät ruokaa. Tai käynyt Hesburgerissa kaverini kanssa. Olin aina ähkyssä, täynnä, syönyt jo.Tai sitten olin tulossa kipeäksi, oivoi, ruoka ei maistu. Siskoni oli ensimmäinen, joka kommentoi alati kutistuvaa ruumistani. Kukaan ei kiinnittänyt hänen kommentteihinsa suurempaa huomiota.

Lapsuuden ystäväni, projektitoverini oli toinen joka rupesi huomauttelemaan laihtumisestani. Muistan vieläkin hänen järkyttyneet ruskeat silmänsä, kun hän sai minut kiinni siitä, että olin tullut tuntia aikaisemmin ennen spinningtunnin alkamista polkemaan itsekseni pyörää kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita. Hän saapui tunnille viisitoista minuuttia etuajassa. Seisahtui paikoilleen, en ole ikinä nähnyt kasvoja jotka kuvastaisivat niin täydellistä epäuskoa, hätää, vihaa ja kärsimystä. Hän asteli viereeni, kiersi sormensa ranteeni ympärille ja sanoi kyyneleitä silmissään ääni väristen; Etkö sä Julia näe, kuinka laiha sä jo oot. Puhkesin itsekin parkumaan. Sain vain sanottua, että mä en enää itsekään tiedä. Halasimme ja itkimme toisiamme vasten. Se oli ensimmäinen herätys, aavistus itselleni että kaikki ei ollut enää kunnossa.

-Julia

Minun Ilonani muuttaa!

Kun kuulin uutisen, että Iloton Ilona ja hänen miehensä saivat uuden vuokrakämpän lähipitäjästä, olin revetä riemusta! Olin niin onnellinen heidän puolestaan, betonikolhoosissa elo loppuisi ja alkaisi uusi, ihana, kodikas elämä!

Eilen olimme muuttamassa  Ilonaa pienellä porukalla. Hiki virtasi ja sydän hakkasi kun kannoimme ihan vain köykäisiäkin kantamuksia kolmanteen kerrokseen: Sitä se korsteenina polttaminen teettää. Miehille osui se vittumaisin sauma: Pesukone ja iso sohva! Kihersimme Ilonan kanssa autossa, että joskus harvoin sitä on ilo olla nainen; Ei tullut kysymykseenkään, että meidän hentoiset käsivartemme olisivat hipaisseetkaan sohvankulmaa!

Kun olimme saaneet tavarat kannettua ylös, kahvittelimme kaikki kaikessa rauhassa ja Ilonan kanssa purimme keittiötarvikkeet, kirjat ja koriste-esineet paikoilleen. Kuinka voi ollakaan, että asunto muuttuu heti kodin näköiseksi kun saa pikkaisenkin omia tavaroita paikalleen. Meinasimme koriste-esineitä esille laittaessamme tikahtua nauruun, sillä melkein jokaisesta suojaan kääritystä koristeesta paljastui lintu! Niitä oli varmasti tusinan verran eri kokoisia lintuja ja yksi iso pingviini, jota ilona kuitenkaan ei suostunut myöntämään linnuksi. Böödit saivat oman parvensa kirjahyllyn alatasolle.

Myöhemmin järjestelimme (Ilona järjesteli) vaatteita paikoilleen. Vastaan tuli muistoja herättävä upea musta paljetein somistettu kihlajaismekko. Ilona huokaisikin, että milloinkahan olisi seuraava tilaisuus käyttää kyseistä mekkoa? Hyrisin mielessäni, että toivottavasti minun ja ukkoni kihlajaisissa, jos sellaiset joskus päädytään järjestämään. Ja kunhan ukko on valmis kihlaamaan minut perkele.

Puoli kahdeksan aikaan väsy rupesi painamaan jokaisen silmiä ja lähdimme kaikki kotiin. Minua oli ruvennut jo tavaroita purkaessamme kirvelemään karu tosiasia, että Ilona muuttaa. Muuttaa pois minun naapuristani! Minun luotani! Meitä on erottanut vain aita, jonka olen monta kertaa yön pikkutunneilla milloin inhimillisessä pikkupöhnässä, milloin räkä iloisesti poskella ylittänyt. Niin monet revenneet sukkahousut ovat muistona mukavista ja nauruntäyteisistä illoista! Puisto, jonka kautta olen kävellyt Ilonalle kahvittelemaan ja viettämään tyttöjenpäivää- tai iltaa. Nyt tämä kaikki viedään minulta! Ok, olen tapani mukaan hieman ylidramaattinen. Ilona muuttaa noin kahdeksan kilometrin päähän minusta. Bussit kulkevat sinne tunnin välein. Ilonalla ja hänen miehellään on käytössä auto. Voimme facen kautta olla päivittäin yhteydessä. Ei minun tarvitse tehdä tästä hankalampaa, mutta en voi tunteilleni mitään! No, okei nauran jo ääneen omalle suhtautumiselleni. Ilonan ja hänen miehensä muuttaminen tuo kaverisuhteeseen uusia kivoja elementtejä kuten yökylän puolin ja toisin! Ihan kuin pikkulikkana! Ja tulee lähdettyä kotoa vähän pidemmälle, ettei pyöri aina näissä samoissa pienissä ympyröissä, joihin niin helposti jään junnaamaan ja jämähdän. Kesällä on ihana pyöräillä katsomaan sielunsiskoa, saa samalla raitista ilmaa ja liikuntaa. Ja kaikista asioista eniten olen onnellinen, että Ilona ja hänen miehensä ynnä kissut saavat ensimmäisen yhteisen, ihanan kodin <3



- Julia

Mitä haluaisit sanoa exillesi?

HUKKA

Hei paskiainen. Sä veit mun neitsyyteni, mitä kadun yli kaiken. Sä olit kusipääpetturi, kävit työmatkoillas nussimassa exääsi. Mä olin 18-vuotias nuori, tyhmä ja sairaalloisen naiivi teini, joka lankes sun herkkään puoleen, minkä paljastit mulle osastolla. Olihan se kivaa, sä soitit kitaraa ja mä lauloin. Me sanoitettiin yhdessä biisejä. Sä näytit mulle sun kirjoittamia runoja, mä näytin sulle omani. Sä pyysit mua suunnittelemaan itelles tatuoinnin. Mutta sitä mä en tajunnut, kuinka itsekäs sika sä loppujen lopuks olitkaan. Se oli vain sinä, sinun stunt-temppusi, tuunatut autosi, koko vitunkirjava historiasi johon mahtui menoja ja meininkejä. Sä et ikänä osannu ajatella omaa pientä munaas pidemmälle. Sä haukuit ja väliin ylistit mulle eksääsi, säilytit yhä sen vaatteita kämpässäs ja kehuit kuinka hyvä vaatemaku sillä oli. Ja mulle kehtasit kerran mainita, että mulla oli sun makuun liian löysät farkut lahkeista, naisella kuulemma pitäisi olla kireääkin kireämmät housut että muodot tulisivat paremmin esille. Silloon mä suutuin sulle. Mä ole mikään vitun ihonmyötäinen herkkupala, mä rakastin niitä mun farkkuja! Sä kehtasit vielä ehdottaa mulle, et tuut mun  mukaan ostamaan mulle seuraavalla kerralla oikeankokoiset housut. Mä olin sulle vaan koriste-esine jota oli kiva nussia ja joka oli miellyttämisenhalultaan valmis kaikkeen. Olisin ollut valmis siihenkin ku sä ehdotit sitä vitun tupladildoa, jonka toisen varren olisit halunnut tunkea perseesees. Mutta sä jänistit siinäkin asiassa, pelkuri. Kai mä jo silloon tajusin, että oon sulle vaan laastari, mutta mä oikeasti ihastuin suhun sata lasissa. En mä sua kuitenkaan kerennyt rakastamaan, sä jätit mut julmimmalla tavalla. Lakkasit yhtäkkiä pitämästä yhteyttä. Mä yritin saada sua kuukauden ajan kiinni, sä et vastannu puheluihin, viesteihin, mihinkään. Mä kirjoitin sulle pitkän, pitkän sähköpostin, petasin sulle mahdollisuuden jättää mut mahdollisimman siististi: Pyysin sulta vain vastausta suhteen jatkolle. Kyllä tai ei. Haluatko sä jatkaa vai et? Sulta tuli yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: "En". Saan toki syyttää myös sun lisäksi itseäni, mielisairaalassa alkanut kahden hullun suhde on jo lähtökohdiltaankin niin epävarma, että takeita onnistumisesta on hyvin vähän. Mun ois pitänyt olla viisaampi. Tarkkanäköisempi. Vahvempi. Tajuta se, että sun ja sun entisen erosta oli kulunut vasta hyvin vähän aikaa, ja kuten mulle avauduit, se oli ollu riitaisa. ja yllätys, ämmäs oli pettäny sua. Ja sä petit mua.Tekopyhä runkkari! Kaikenkaikkiaan sä olit sekä herkkä, henkevä ja eksyksissä, että omahyväinen, itsekäs ja ylpeä mulkku. Mut sä tuoksuit vastustamattomalle ja sun kaa oli kiva panna rekan ylähytissä, saunassa ja milloin missäkin. Olit kokeilunhaluinen ja tyydytit mun kokeilunhalua. Kiitos siitä.

PS. Sulla oli pienin muna mitä oon ikänä nähnyt.



PANU

Sulle mulla ei oo sanottavasti sanottavaa. Mä eron kuohuissa kerkesin avautua ja sanoa sulle kaikesta, niin hyvästä kuin pahastakin. Kirjoitin sulle myös 22 sivuisen kirjeen, miksi meidän suhde loppuu, mitä oon saanu sulta, oppinu sulta jne. Siitä mä oon edelleen vähän vihainen, että yritit pettää mua kolme kertaa. Sä et siinä onnistunu, koska kaikkien mielestä sä olit täysi taukki ja omituinen. Mua vaan naurattaa nyt kun muistelen asioita, sun kanssa oleminen oli omituisen villiä aikaa. Mutta sitä en voi unohtaa, kuinka sä yritit manipuloida, riistää, tukehduttaa ja saada mun persoonan täydellisesti häkitetyksi. Sun ikiomaksi pieneksi nöyräksi, aivottomaksi, tahdottomaksi nukeksi, jota voisit hallita ja riistää mielin määrin. Onni onnettomuudessa, että mä kasvoin sulta salaa ja vahvistuin, löysin itseni ja omat voimavarani. Itsenäisyyteni ja vihan katkaista sun tukehduttava vallan köysi mun kaulani ympäriltä. Sulta mun ehkä pitäis pyytää anteeks sitä, että me oltiin edelleen suhteessa, joskin puoli vuotta sitten kuolleessa, kun mä ihastuin mun nykyiseen mieheeni. Sori.

PS. Seksi sun kanssa oli sairasta ja kivaa!




MASA



Sä olit mun ensirakkaus. Susta on ehkä vaikeinta kirjoittaa, koska me ei ikinä silleen seurusteltu. Se oli sitä hullua nuoruusaikaa. Sä näit nää mun kaksi edellistä floppia ja kyllä vain, mä unohdin sut siksi aikaa. No ketä mä tässä petän jossen itseäni, sä olit silti aina läsnä- Siellä jossain, mun alitajuntani syvimmissä syövereissä, lippaassa johon olin sut haudannut. Mutta se lipas oli niin täynnä tunnearvoa, että pakkohan mun oli sinne kurkistaa silloin tällöin. Paitsi tuossa mun ensimmäisessä suhteessani Hukan kanssa. Mä muistan kun sä ekaa kertaa näit Hukan. Sun silmien terävän välähdyksen. Mä en edelleenkään oikeen ota selvää mitä se välähdys tarkoitti. Mutta mä muistan kuinka mä nautin, ku tiesin jollain salaperäisellä, nimellämainitsemattomalla tavalla satuttavani sua. Että mulla oli joku toinen, että mä kelpasin jollekin toiselle. Sulla oli sun valintasi. Valintasi jota sä viimekerralla mut nähdessäni tunsit hieman katuvan. Voi vittu että mä nautin! Sä oot mulle enää ystävä. Ja sä oot tienny sen, että olit mun ensirakkaus. Sä oot aina voimain tunnossas tai voimasi olleen alamaissa luottaa siihen, että mä oon täällä jossain ja rakastan sua aina. Häh häh hää! Mä niin odotin tätä hetkeä, kun mun sydän on täysin toisen oma, nykyiseni oma ja sulla ei oo enää valtaa muhun! Paitsi unissa. Silloin sä yhä oot mulle läsnä. Sä vierailet ja teet jotain mulle. Sellaisia asioita mitä ei sanota ääneen. Ja jos mä oon rehellinen, tietyssä kännitilassa mä rupean aina muistelemaan sua. Muistelemaan menneitä. Välillä mua huvittais olla suhun yhteydessä, ihan ystävänä. Mutta silloinkin mä rupean epäilemään omia tarkoitusperiäni. Eli parempi vain, etten sohi vanhaa hiillosta. Tai tuhkaahan se nykyään on, mutta se olisi silti liian vaarallista. Koska edelleen, silloin harvoin kun me nähdään, meidän välillä väreilee se jokin. Ovatko ne vain menneisyyden haamut? Vai jotain aivan muuta? Saavuttamaton unelma? Tieto, että tässä hetkessä, tässä tilassa asiat voisivat olla aivan toisin?
Mene ja tiedä, se on asia jota emme koskaan saa selville. Mutta katkeransuloisena, mä muistan viime kesältä edelleen sun syvältä vihlaisevan olemuksesi kun sä tajusit että mä olen vihdoin vapaa kaikesta menneestä. Ehkäpä mä vihdoin sain kostoni? Luoja tietää ja ehkä mä en ees halua loppupeleissä tietää enää yhtään mitään meistä kahdesta ja siitä mikä joskus oli.

PS. En mä sun mainostamaa 22cm:stä mulkkua olisi halunnutkaan!

-Julia

Diagnoosina maanis-depressiivisyys

Kaksisuuntainen mielialahäiriö, maanis-depressiivisyys. Nimi kertoo oleellisesti sairauden kulusta. Kaksi suuntaa, kaksi ääripäätä. Mieli kuin keinussa, vaikka keinumisessa saavutetaankin lakipiste, liike ei pysähdy.

Poimin pienen faktan kaksisuuntaisen hallintakurssin vihkosesta, joka kertoo hyvin oleellista taudista:

"Sairauteen liittyy peritty biokemiallinen häiriö, joka aiheuttaa epävakaisuutta hermoimpulssien siirrossa aivoissa. Viestin kulku hermosolusta toiseen hermosoluun välittävissä välittäjäainetoiminnoissa, sekä myös hermosolun sisällä on häiriintynyt."

Sairauteen liittyy kolme vaihetta jotka vuorottelevat: Hypomania, mania ja masennus.

Hypomaniassa tunnen olevani oma itseni parhaimmillaan; Olen pirteä kuin peipponen, elämä on kaikessa monimuotoisuudessaan suuri seikkailu, joka päivä on uusi mahdollisuus! Olen hyväntuulinen ja hurmaava, rakastan ihmisten seuraa ja elehdin paljon käsillä puhuessani. Olen flirttailevan vilkas, rakastan puhumista ja tulevaisuuden suunnittelua yli kaiken! Kukoistan ihmisenä ja jaksan panostaa ulkonäkööni ja tekemiseen; Koulu tai työt sujuvat erittäin hyvin, sillä olen tarmokas ja itsevarma. Välillä olen myös ailahtelevainen. Tuntuu kuin hyppisin uimalaudalla. Välillä hieman alas, mutta koko ajan korkeammalle.

Hypomaniaani seuraa usein mania, joka onkin sitten umpihulluuteni multihuipentuma. Mitä hypomaniassa tunnen olevani energinen, maniassa olen itse äly ja väläys! Energia-aaltoa koko ihminen. Nukun todella vähän, hetket ovat pakahduttavia. Ääriviivat ja muodot jotenkin terävämpiä, värit kirkkaita, melkein räikeitä. Olen mahtava, kaikkivoipa, riemu ja ratto! Seksuaalisuuteni korostuu potenssiin sata. Saan monia tuhoisia päähänpistoja: Rahankulutukseni on holtitonta, juomiseni valuu yli äyräiden. Ihmissuhteissa saatan olla täysi hirviö, sillä luulen lukevani toisten ihmisten ajatukset. Tulkitsen ihmisten pienen pienistä eleistä vaikka mitä, tietenkin oman pääni mukaan. Näen maagisia syy-seuraussuhteita ja elämä on täynnä symboleita, joitan bongailen arki-elämän pienistä asioista. Nämä symbolit ovat merkkejä, jotka tarkoittavat milloin mitäkin ja toimin niiden mukaan. Hyväksi maniassa täytyy lukea luovuuteni, joka on silloin huipussaan: Dramaattisia maalauksia, taidokkaita piirustuksia, lähes skitsofreenisia runoja ja tajunnanvirtaa joka on vain saatava ulos minusta! Ajatuskset pääni sisällä kulkevat jopa kuudella tasolla yhtä aikaa: Luovuus, dialogi itseni kanssa, tulevaisuus, tajunnanvirta, seksuaaliset mielikuvat- ja teot ja tämä hetki. Niin hullua, niin hengästyttävää!

Menneisyydessä maniani on pisimmillään kestänyt n. viikon ajan. Sen jälkeen se yleensä muutuu sekamuotoiseksi jaksoksi. Välillä ollaan vuoristoradan adrenaliinipiikkejä aiheuttavassa yläilmoissa, sieltä sitten rymisten alas. Alas helvettiin asti. Sekamuotoisessa jaksossa itsemurhariski on suurin. Olen kerran sekamuotoisen jakson kourissa yrittänyt itsemurhaa lääkkeiden yliannostuksella. Luojan kiitos selvisin sairaalaan ja sieltä sydäntarkkailun kautta aikuisten osastolle. Siellä sairastuin uudelleen pieneen maniaan, mutta maniani saatiin kuriin löytämällä tasaava lääkitys. Maniajakson jälkeen seuraa luonnollisesti syvä masennus, olenhan kuluttanut kaiken energiani loppuun. Masennusjakso on täysin vastakohta manialle. Värit haalistuvat, maailma hidastuu, aika tuntuu kulkevan takaperin, kunnes se pysähtyy. Nukun paljon, itkeskelen pienimmistäkin asioista, kunne s kyynelvirtani tyrehtyvät ja en enää pysty itkemään, sillä mikään ei tunnu miltään. Olen elävä kuollut. Haluan vain kuolla pois, mutta minusta ei ole edes tappamaan itseäni, olen niin saamaton luuseri.

NYKYHETKI:

Vaikka sain kaksisuuntaisen diagnoosin jo vuonna 2007 jolloin myös tasaava lääkitys aloitettiin, opettelen vasta hyväksymään sairauttani ja elämään sen kanssa. Kaksisuuntaisten hallintaryhmästä, joka kokoontuu kerran viikossa on ollut minulle suunnattomasti hyötyä. Tällä hetkellä elän masennusvaihetta, joka luojan kiitos osoittaa pienen pieniä pilkahduksia parempaan. Välillä vain olen niin epätoivoinen masennuksesta toipumisen suhteen, mutta sen olen sairauteni varrella oppinut, että mikään ei onneksi kestä ikuiseksi! Toivottavasti tästä heilahdetaan, nimittäin vihdoin ja viimein tasapainoon!



- Julia

Elämää masennuksen kanssa

"Sä hymyilet ja naurat, ethän sä voi olla masentunut"
"Kyllä sä jaksat ehostaa itteäs, et sä silloon oo masentunut!"
"Tarttisit vaa raikasta ilmaa ja puutöitä, siitä se on kiinni!"
"Lenkkeile masennus pois!"
"Välillä tuntuu että teeskentelet, jaksat kuitenkin nähdä ihmisiä!"
"Eihän sillä mikään oo!"

 

LAISKA
TYHMÄ
SAAMATON
TEESKENTELIJÄ
LUUSERI
AVUTON
SÄÄLITTÄVÄ
TURHA





Nykyään, masentuneenakin olen valmis nostamaan nyrkkini pystyyn jonkun tullessa pätemään minulle masennuksesta. Olen sairastanut suurimmaksi osaksi kulisseissa jo 15-vuotiaasta lähtien, antakaa mun nyt vihdoin 26-vuotiaana sairastaa rauhassa ja rehellisesti!

Masennus, tuttu tauti. Niin tuttu, että sitä voisi jopa pitää ystävänä. Raskaana sellaisena. Kolossaalisena betoninharmaana hirviönä, joka muuttuu edessäsi sinua ilkkuvaksi sumuksi ja imeytyy joka ihohuokosen läpi, levittäytyen joka soluun, kivettämään sielusi sisältäpäin. Jäät vangiksi johonkin, masennus pystyttää läpipääsemättömät paksut lasisenharmaat seinät sinun ja muun maailman välille. Seinät joiden läpi näkee huonosti. Seinät jotka eivät tarmokkaasta hinkkaamisesta ja hankaamisesta huolimatta puhdistu. Mitä enemmän yrität ymmärtää ja tehdä asialle jotain, sitä kierompaa kuvaa peilaat seinästä. Masennus on niin kaikkinielevää ja vääristävää. Se kutistaa minusta hyvin, hyvin pienen. Imee energian sielustani, että sen kuvajaiseksi jää vain kalpea, läpikuultava, nöyryyttävän näköinen kaiku normaalista.


Selasin vanhaa päiväkirjaani jota olen kirjoittanut 18-vuotiaana ja kuvailin silloista keskivaikeaa masennusjaksoani seuraavasti:

"Aluksi on sietämätöntä nähdä maailman menettävän kaiken värinsä. Kuva haalistuu, kellastuu ja palaa lopulta tuhkaksi. Jäljelle jää vain betoniseinän harmaus ja mustan maan kylmyys.
Aamun ensimmäisinä tunteina herään painostavaan tyhjyyden tunteeseen. Maan vetovoima tuntuu kolminkertaistuneen sänkyni ympärillä. Aiemmin herätessäni ajattelin toiveikkaana, ehkä tämä on loppu, ehkä olen kuollut nukkuessani...

Lamaannuttava pelko hiipi kuitenkin sisimpääni kun tajusin olevani yhä elossa, kuinkas muutenkaan.
Sitä seurasi epätoivoon pukeutunut raivo, jonka voimalla jaksoin punnertaa itseni ylös sängystä toistamaan iänikuisia rutiineja. Kahvinkeittimen töpseli seinään, suodatinpussi sisään, yksi mitallinen kahvinporoja, hieman vettä ja keitin päälle. Tupakalle. Kuppi kuuma mustaa kahvia,kaksi makeuttajaa. Tupakalle. Kauppaan, kahville, laskujen maksua, muutama puhelu joista kaksi kolmannesta päättyy ikävään sanaharkkaan, useimmiten äidin kanssa. Terapiaan, kotiin, videovuokraamoon, kämpille. Kokonainen tupakkiaski mahtuu päivän tapahtumien väliin loistavasti. Kuin myös muutama tukahdutettu kyynel, sisäinen raivonpuuska, monta kirosanaaja kuolemantoivetta.

Nykyään herätessäni alistun siihen tosiasiaan että olen edelleen elossa. Siihen tottuu. Se menettää yllättävän nopeasti merkityksensä. Elon kurjuus ja viheliäisyys painuu lohduttoman tyhjyyden alle.
Tuo tyhjyys on kuin musta aukko sielussa. Kuin olisi avannut ovenja astunut ääretömyyteen. Ei pienintäkään äännähdystä, ei ajankulua,ei auringonnousuja tai -laskuja. Tämä tyhjyys on kuin toinen ulottuvuus.Se ei ole todellinen ja silti niin totta, miltei käsinkosketeltavaa.

Tyhjyys on minussa itsessäni. Itseni ulkopuolinen maailma, todellisuus,elää elämäänsä ja jatkuu jatkumistaan. Maailman pyöriessä minä istun ojanpenkalla kyydistä kauansitten pudonneena. Kesä vaihtuu syksyyn, syksy talveen ja talvi kevääseen.

Minä vain istun liikauttamatta jäsentäkään. Istun istumistani ja satunnaiset ohikulkijat ihmettelevät oikkutteluani, tahdonvoiman puutetta ja aikaansaamattomuuttani. Aivan kuin kieltäytyisin itsepäisesti nousemasta ja jatkamasta matkaani. Heidän ihmettelyssään saattaa piileä totuuden siemen. Tuo siemen on kuitenkin vain hyvin pieni osa koko totuudesta. 

Kuinka voisin jatkaa elämääni ja iloita olemassaolostani kuin sisimpäni on revitty rikki ja  raastettu riekaleiksi? Heiveröinen minäni nostaa hieman päätään, mutta on vielä niin vereslihalla ettei se kestä päivänvaloa, saati sitten toisen ihmisen kosketusta. Olen kutonut haurasta itsetuntoani seitinohuella langalla yhteen. Ei se ole valmis kestämään elämän myrskyjä, vielä.
Olen kaikessa hiljaisuudessa nyppinyt tikkuja aina seipääseen asti ihostani ja sydämestäni.
Kokenut helvetinmoista kipua ja tuskaa mitä irroittaminen on tuottanut. Puhumattakaan sen aiheuttamasta verenvuodosta. Osa haavoista on parantunut ja arpeutunut. Osa vuotaa yhä. Loput haavat osoittivat jokin aika sitten parantumisen merkkejä. Nyt ne ovat tulehtuneet ja märkivät.
Nämä haavat estävät minua saamasta unta. Ne vaikuttavat myös siihen, etten jaksa aamulla nousta ylös sängystä. Odottavan aika on pitkä, eikä toipuminen tapahdu heti. Ei edes hetkenpäästä.
Eikä kenelläkään, ei edes minulla ole takeita lopputuloksesta. Toivossa on hyvä elää.
Toivottavasti ihmiset ympärilläni elävät. Toivon niin vilpittömästi. Itse en jaksa pitää silmiäni auki, ja nähdä toivonpilkahduksia missään. Mikään ei kuitenkaan ole sen ihanampaa, kun kuulen jonkun tärkeän ja rakkaan kuiskaavan korvaani ne suloiset ja valheelliset sanat; Aina on toivoa."


Ajat ja masennukseni ovat hieman muuttaneet muotoaan. Enää en ole vereslihalla. Nykyään masennuksen kourissa entisiä arpeutuneita haavoja ikäänkuin jomottaa. Mutta ne kuuluvat menneisyyteen. Menneisyyteen joka kuitenkin kaikuu ja on osa minua itseäni. Kannan nykyisessä masennuksessani myös monta mennyttä minää. Nykyisin, kun lääkitykseni on kutakuinkin kohdillaan (mielestäni siinä on kuitenkin hiomisen varaa, kärsinhän yhä keskivaikeasta masennuksesta jota on kestänyt jo yli puoli vuotta.) pysyn kutakuinkin toimintakykyisenä. Jaksan käydä vertaistukiryhmässä. Jaksan silloin tällöin nähdä kavereitani, vanhempiani, siskoani ja mummia. Jaksan silloin tällöin olla aidosti iloinen! Nukun kuitenkin paljon, jopa 17h päivässä. Valveillaoloaikanani tapaan ihmisiä. Kukapa heistä tietäisi minun viettäneen suurimman osan ajasta sängynpohjalla pakenemassa todellisuutta uniin? Ei kukaan, ellen siitä mainitse. Tämä järkyttävä unen määrä, järkyttävä energiatyhjiö estää minua käymästä tällähetkellä koulua ja tekemästä töitä.

Lisäksi minua näivertää se, että ilonkaan hetkinä masennus ei mene kokonaan pois. Se on silti läsnä ja vallitseva. Ikäänkuin taka-alalla. Tai ei sittenkään. Ehkäpä ikäänkuin kaiken sen ilon yläpuolella se ilkkuu ja on valmis ottamaan minut valtaansa kun suljen oven lähteäkseni ystävän luota. Mikä piru siinä on että se ei mene kokonaan pois?? Onko se saatana tullut jäädäkseen vai mitä helvettiä tämä kaikki paska taas on!? Olen välillä niin epätoivoinen, niin pohjaanpalanut sielustani tämän masennuksen kanssa. Tulevaisuus ei näytä pelottavalta, koska minun pitää miettiä miten selviän hengissä tässä ja nyt. Yleensä selviän vain olemalla. Tai kirjoittamalla. Juttelemalla Ilottoman Ilonan kanssa. Hän valaa olemassaolollaan minuun voimaa joka läpäisee utuisena auringonpilkahduksena masennuksen minulle pystyttämät seinät. Kiitos tuesta kuuluu myös rakkaalle miehelleni, joka osaa suhtautua masennukseeni tarpeeksi etäisesti, lähtemättä leikkimään mitään potilas-hoitaja leikkejä. Hän on kuitenkin läsnä, valmis lohduttamaan kun rupean parkumaan kesken tiskauksen ettei minusta ole edes tähän! Perheelleni olen kiitollinen henkisestä tuesta. Tiedän, että voin koska vain mennä kotiin ja olla siellä oma nuutunut itseni ja pyytää vaikka puolenkin tunnin päästä äitiä heittämään minut kotiin nukkumaan. Myös kiitos kahdelle muulle ystävälle jotka painivat samojen asioiden kanssa, vertaistuen määrää ei voi aliarvioida! Välillä tuntuu että en ole todellakaan ansainnut tätä kaikkea huolenpitoa ja ymmärtämistä. Mutta tarvi sitä selviytyäkseni taas jaloilleni. Eteenpäin ollaan kuitenkin menossa, sillä en ole kokonaan kadottanut kykyäni nähdä värejä- rakastan tätä ruskaa mikä pihalla juuri vallitsee!

-Julia-

Eräs yö vuonna 2010

Ihminen kestää pelkällä tahdonvoimallaan äärettömän paljon
ja varsinkin silloin, kun tuntuu 
että vaihtoehtoja ei ole
että kaikki ovet ympäriltä on lukittu
että pakotietä ei kertakaikkiaan ole näkyvissä.

Ei kestämisellä ole silti mitään tekemistä jaksamisen kanssa.

Sitä kestää
haukut, lyönnit ja potkut
petetyksi tulemisen kerta toisensa jälkeen
aliarvioinnin
ja julmana laskeutuvan vihan itseään ja lähimmäisiään kohtaan.

Mutta millään ei enää jaksa rakastaa
katsoa peiliin inhoamatta
ei välittää
ja välittämisen puute on yhtäkuin että lakkaa yrittämästä.

Ja siinä minä istuin keskellä yötä talvipakkasessa
kaupan pyörätelineen päällä
hakattuna ja epätoivoisena
niin saatanan säälittävänä, että olisin nauranut itselleni
jos olisin itkultani kyennyt.

Hotelliin päästyäni makasin pimeässä huoneessa
ja aivan ensimmäistä kertaa ajattelin
että tähän on tultava nyt loppu.

Olin elänyt silloisen mieheni kanssa kuusi vuotta, josta neljä avioliitossa.
Olin kuullut lukemattomia kertoja olevani turha huora, jonka pitäisi 
tappaa itsensä.
Olin kuunnellut uhkauksia, vaatimuksia ja haukkuja.
Minua oli nöyryytetty ja lyöty milloin mistäkin syystä ja sekin oli oma vikani.
Minut oli aivopesty uskomaan että kukaan toinen ei ikinä huolisi minua
eikä kukaan voisi ikinä rakastaa tälläistä.

Mutta sinä yönä siinä pimessä hotellihuoneessa ymmärsin
että niin ei enää voi jatkua ja että minä en tuntenut enää mitään.

Silloin tuttu kipu puristi sydäntäni, kovempaa kuin ennen.
Ei täällä olisi minulle enää mitään
kukaan ei kaivannut minua
kukaan ei edes huomannut minua enää.
Ajatus, joka seurasi oli kristallinkirkas ja rauhoittava:

Minä tapan itseni koska olen kuolemanväsynyt. Järjestän ensin asiat kuntoon, hyvästelen rauhassa läheiset ja ystävät. Sitten voin päästää irti.

Ja sitten saapuikin joku, jota en mitenkään osannut odottaa.
Sitten saapui Elämäni Rakkaus. 

-Ilona-

Hyväsydämisyyden hintana tippuri?

Tänään sattunutta: Istumme mieheni kanssa molemmat koneillamme. Normaali käytäntö parisuhteessamme näin arki-iltana. Yhtäkkiä ovikelloa soitetaan mahtipontisesti kuin maailmanlopun edellä. Mieheni ponnahtaa paikoiltaan ylös ja suuntaa määrätietoiset, vihaiset askeleensa ulko-ovelle. "Katto ny ovisilmästä kuka siellä" minä sihisen sännätessäni hänen selkänsä taakse. En ehdi sanoa enempää, kun mieheni tempaisee oven auki. Oven takana seisoo meille ennestään tuntematon laihaakin laihempi naishenkilö yllään vain puolipitkä tuulitakki. "Te metelöittä, täältä kuuluu metelijä!" Mieheni vilkaisee matamia tuiskeasti ja ärähtää että täältä ole mitään meteliä kuulunut, rauhallista koti-iltaa vietetty! Naisen harittavat silmät täyttyvät kyynelistä: "Mää en jaksa ennää, mää en saa unta". Mieheni painelee takaisin koneelle ja aloittaa vittuuntuneena avautumisen pelikavereilleen mikin välityksellä. Minä jään seisomaan epätietoisena ovelle. Nainen heijaa itseään edes taas ja kuiskii: "Mää en saa unta. Mää oon nii väsyny tähän meteliin". Totean rauhoittelevasti, että meiltä meteliä ei ole voinut kuulua, toistelen lempeästi mieheni sanoja mukaillen, että ihan rauhallista koti-iltaa tässä ollaan vietetty. Nainen seisahtuu kuin seinään. "Tiedätkö mitä, yläkerran mustat poijaat vie mun jääkaapista ruuvat. Ne varasti mun avaimenkin, mää jouduin ottamaan sen niiltä takasin". Päässäni alkaa raksuttaa mielenterveysdiagnoosit: Personaallisuushäiriö, nojaa. Skitsofrenian kirjoon kuuluva sairaus, mikä ettei? Seuraavan 45 minuutin ajan saan kuulla mitä uskomattomimman elämänkerran: Mahtuu ihmetekoja, Jeesusta, hyväksikäyttöjä, perintöriitoja, luovuutta, syömishäiriötä, teräviä analyysejä elämästä, perhetaustoja, elämän monimutkaisuutta, tohtorinarvoa, sairaalareissuja, väkivaltaisia miehiä, alkoholi-ongelmaa ja sellainen tunteiden skaala kotikynnykselläni, että menen pyörälle päästäni. Nainen haluaa profetoida minulle. Tarttuu käteeni ja antaa sanojen virrata. Halaamme monta kertaa. Tilanne on yhtä aikaa kummallinen, järkyttävä ja oudolla tavalla lämminhenkinen. Edessäni seisoo ilmeisen älykäs ja ilmeisen harhainen ihminen, joka silmiinnähden helpottuu saadessaan purkaa sydäntään tuntemattomalle. Selviää, että nainen asuu viereisessä rapussa. Juttelun lomassa ehdotan naiselle varovasti sairaalaa "jossa saisi levätä ja nukkua rauhassa ilman häiriötekijöitä". Nainen kertoo olleensa aikanaan sairaalassa, missä hänestä yritettiin tehdä hullua. Hän kertoo myös sellaisia kauhutarinoita "sairaalassa" olostaan, että haluan vain sulkea korvani ja saada kauhuleffamaiset mielikuvat pois päästäni. Juuri kun luulen pääseväni naisesta eroon ja nukkumaan, hän purskahtaa kyyneliin ja nojautuu olkapäätäni vasten. Kun jaksan lohduttaa taas tovin, naisen ilme kirkastuu ja pian huomaan hänen omaavan ovelan huumorintajun. Ja kun olen hivuttamassa ovea kiinni, alkaa taas parku ja samoista asioista jauhaminen. En tiedä itsekään mistä lähestulkoon buddhalainen kärsivällisyyteni kumpuaa, sillä kivuliaasta korvatulehduksestani huolimatta jaksan kuunnella naisen loppumattomia turinoita. Ilmaisen vihdoin ja viimein olevani menossa nukkumaan, totean ystävällisesti että hei, täälähän on hiljaista, nyt ei ainakaan kuulu meteliä. Josko laitettaisiin itsemme yöpuulle molemmat? Naisen silmissä välähtää ja hän toteaa matalaan sävyyn: "Nyt on. Mutta ne hiillostavat". Huokaisen vain, oivoi. Vihdoin nainen kääntyy lähteäkseen, mutta palaa vielä kerran ja toteaa: "Mies kävi aikoinaan Virossa huorissa ja tartutti muhun tippurin". Hyvää yötä, kiitos kun kuuntelit! Ki-iitosta vaan, parahdan ja läimäisen oven kiinni. TIPPURI?? Voiko sellainen tarttua silmien limakalvosta kyynelten mukana minun rikkinäiseen ihooni, sillä olen raapinut kuivaa ihoani olkapäistä ja se on lievillä verinaarmuilla?! Hysteerisenä ryntään vessaan jynssäämään olkapäätäni ja käsivarttani. Parun miehelleni, että voiko hyväsydämisyyteni hintana olla tippuri?? Avaudun asiasta välittömästi facen kautta Ilottomalle Ilonalle ja saan salamannopeasti eteeni tippurin oireet, tartuntavaiheet ja hoito-ohjeet. Tippuribakteeri voi tarttua käsien välityksellä silmään silmätulehdukseksi. Ei saatana! Paniikissa etsin käsidesin käsiini ja hinkkaan sitä koko yläkroppaani. Pois, pois, pois kaikki eltaantuneet vieraan ihmisen tippuritartunnat!
Minua naurattaa oma hysteriani ja peljättää, kyllä vain, mahdollinen bakteeritartunta. Onneksi minulla on parhaillaan menossa antibioottikuuri korvatulehdukseen.

No niin, Julia jää mielenkiinnolla odottamaan tuleeko tartunta vai ei. Jos tänne lukijoita eksyy, niin vedonlyönnin voi pistää pystyyn. Lupaan raportoida asiasta lisää, jos oireita ilmaantuu!

PS. Osa naisen tuntomerkeistä ja tarinan yksityiskohdista on muutettu.

-Julia-

Vittu ku vituttaa!

Juuri tänä iltana elämä tuntuu kusevan taas urakalla. Siis itseasiassahan mikään ei oo pieles. Vituttaa vaan ihmisryhmä (tässä tapauksessa kaksikko) nimeltä exät niin maan perkeleesti. 

Mitä helvettiä ne ilmestyy maisemiin tavalla tai toisella aina tietyin väliajoin, juuri kun jo unohti niiden olemassaolon? Millä oikeudella ne tunkee kaatamaan oman elämänsä paskasangon minun rauhani tyyssijaan juuri, kun oma elämäni kulkee mukavasti omissa uomissaan? 

Miksi minua pitäisi kiinnostaa exieni hyvinvointi? Mikä saa heidät luulemaan, että olen kiinnostunut kuulemaan heidän sairautensa tai puolisoidensa kanssa tulleet riidat tai ylipäätään mistään mikä koskee heitä? 

Se taika oli erossa: minun ei tarvitse enää välittää. Ei tarvi ratkoa heidän ongelmiaan tai miettiä mikä keino olisi nyt paras mihinkäkin ongelmaan.

Olen ystävällinen ihminen ja tulen toimeen exieni kanssa. 
Se että olen heille ystävällinen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin samalla myös halukas ratkomaan heidän paskaisia sotiaan tai kuulemaan kuinka minua kaivataan ja kuinka olisi pitänyt aikanaan pitää kiinni. Lukemaan rivien välistä heidän ajatuksiaan, tunnetilojaan ja sanomatta jättämisiään vain koska tunnen heidät kuin omat taskuni ja he tietävät sen. 

He tietävät että minä tiedän mitä he todella haluavat kulloinkin sanoa.
He eivät tiedä että minä en todellakaan tahdo tietää mitään mitä he haluavat sanoa.

Kylläkyllä, vika on minussa. Minullahan se valta on katkaista heihin halutessani välini vaikka kokonaan. 
Mutta miksi? Eivät he ole tehneet minulle mitään pahaa enää vuosiin. Eivät he ole ilkeitä tai mitään.

He vain oppivat aikoinaan, että minulle pystyi puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Sitä oppia he näköjään käyttävät hamaan loppuun saakka. 

Kuka heitä voi siitä syyttää?

-Ilona-

Äitiys ei ole minua varten

Pieni, suloiselta tuoksuva nyytti käsivarsillani. Jota olen kantannut kohdussani, sisälläni.

Joka on kasvanut minussa, minusta ja hänestä. Jossa on puolet minua ja puolet sinua.

Äitiyden ylistetty ihme!

En ole koskaan tunnetasolla tavoittanut tuollaisia tuntemuksia itsestäni. Pienenä leikkiessämme ystävieni kanssa "kotia", olin yleensä itseoikeutettu isä. Äidin rooli oli houkutteleva, mutta aina joku kaverityttösistä oli silmät kiiluen vaatimassa äidin osaa leikeissämme, että jäin suosiolla taka-alalle, etäiseksi isäksi.

Aion nyt olla täysin rehellinen, vaikka minut tuomittaisiin oudoksi ja ajatusmaailmani vinoutuneeksi: En pidä lapsista. Välillä en voi sietää niitä. Anteeksi, heitä. Tätä postausta kirjoittaessani olen miettinyt kysymystä, miksi? Oma lapsuuteni on ollut suhteellisen tasapainoinen, äitini tehnyt parhaansa meitä lapsia kasvattaessaan, eikä hän ole koskaan antanut ymmärtää että hänen valitsemansa äiteys olisi jotenkin raskasta tai vastenmielistä.
Mikä lapsissa, varsinkin vauvaikäisissä sitten "inhottaa"? Minä pelkään vauvoja. Pelkään niitä herkkiä pieniä ihmisenalkuja. Ne ovat niin petollisia: Suloisia nukkuessaan, hirviöitä herätessään ja vaatiessaan tarpeittensa täyttämistä. Niillä on ne aukileetkin, kuinka niitä pitää pidellä ettei painele pientä päätä lommoille? Ihailen oikeasti muita naisia, näitä äiti-ihmisiä. Ei ole varmasti helppoa olla äiti. Äitiyden palkitsevuus? Varmasti ensimmäiset jokelletut sanat, ensimmäinen tietoisesti väläytetty hymy, ensiaskeleet jne. palkitsevat sen kaiken vaivan mitä vauvasta huolehtiminen vaatii. Vai palkitsevatko?

En myöskään ymmärrä sitä hehkuttamista kuinka suloisia nämä pienet, vastasyntyneet ihmisentaimet ovat. Minä en pysty kuin harvoin näkemään niissä minkään sortin suloisuutta. Minusta ne ovat kaikki lähestulkoon saman näköisiä. Punaisia, ryppyisiä, tuoksuvatkin kummalliselta. Lisäksi hermostunut itku saa minut varpailleni ja raastaa korviani. Se on enimmäkseen rasittavaa kuunneltavaa, itku ei herätä minussa suojelunhalua ja huolenpidon välittämistä. Katsellessani omia vauvakuviani, tuumin samoin. Punainen ruttuturpa se siinä, kaukana suloisesta. Toki olen nähnyt suloisiakin vauvoja, mutta mielestäni niitä on harvassa.

Ja se vastuu. Se kuinka lapsen ensi henkäyksestä alkaa äidin ikuinen huoli, joka loppuu vasta hautaan. Myönnän, että itselläni se huoli elävästä ihmisestä joka alkuun on täysin riippuvainen sinusta, lopuksi täysin erillinen ihminen, persoona, olisi liian raskas taakka kantaa. En varmastikaan osaisi täyttää pienen ihmisen tarpeita oikein. Pelkäisin tekeväni väärin. Vaikka onhan se todettua, että lapsilla on taipumusta säilyä hengissä vaikeistakin olosuhteista huolimatta. Ja että normaalisti lapsi selviää tavallisista, epätäydellisistäkin vanhemmistaan.

Lisäksi olen nähnyt mammautumisen tapahtuvan monelle (ei siis kaikille) lähipiirissäni. Siinä ei ole mitään vikaa tai tuomittavaa, se on vaan itselleni kauhistuttava ajatus! Äidiksi tulleet ikäänkuin pehmenevät, muuttuvat jotenkin persoonallisuudeltaan. Lapsi täyttää elämän niin kokonaisvaltaisesti, ettei muille jutuille jää enää tilaa. Se on vaan meidän Maikki ja Maikin tekemiset, olemiset, kasvamiset, tulemiset, kaikki pyörii vain lapsen ympärillä. Tottakai ymmärrän, että lapsi vie tilaa ja aikaa. Mutta olen huomannut, että joillakin lapsi tuntuu kastroivan äidin persoonallisuuden, kutistavan sen vain mammamaiseksi massaksi. Liittyykö se sitten paljon puhuttuun äitiyteen?

Ja lapsen kasvattamisen vaikeus. Miten kasvattaa ja koulia lapsi järkeväksi aikuiseksi tähän julmaan ja koko ajan julmistuvaan maailmaan? Miten takoa oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta, heikompien puolustamista, eettisiä aatteita lapseen, kun monilta vanhemmiltakin tuntuu puuttuvan nämä hyveet? Tunnen ainakin itse olevani niin keskeneräinen ihmisenä ja omaavani huonojakin elämänarvoja joita en todellakaan haluaisi siirtää kuvitellulle lapselleni. Ruvetako opettamaan lapselle suvaitsevaisuutta, kun minussa itsessäni asuu piilorasisti? Teeskentelyähän se olisi ja täyttä ulkokultaisuutta kaikki tyynni.

Tätä tekstiä kirjoittaessani ja vapaaehtoista lapsettomuutta pohtiessani, minun valintaani leimaavat seuraavat asiat: Pelko siitä, etten osaisi toimia lapsen kanssa ja kasvatuksessa oikein. Pelko elinikäisestä vastuusta. Joku voisi sanoa, että katsos nuori nainen, kun siitä vähän kasvat ja aikuistut ja opit ottamaan vastuuta niin johan biologinen kello heräilee raksuttamaan ja olet valmis äitiyden ylistettyyn ihmeeseen. En varmasti ole enkä tule, tämä tunne, tämä oudoksunta lapsia kohtaan on niin syvä, että se ei tule muuttumaan. Tekeekö se minusta jotenkin vähemmän naisen? Mielestäni ei. Valintaani leimaa myös tietynlainen itsekkyys ja vapaudenkaipuu. Haluan olla vapaa tekemään asioita, esimerkiksi mieheni kanssa. Haluan omistautua täysin parisuhteelleni ja miehelleni, ystävilleni ja omille vanhemmilleni ja siskolleni. Haluan ex-temporee matkustelua, nautinnollisia kahdenkeskeisiä hetkiä silloin kun huvittaa. Haluan päästää luovuuteni valloilleen kirjoittamisen, maalaamisen ja runojen muodossa silloin kun aika ja hetki on otollisin luovalle toiminnalle. Haluan käydä töissä vapaasti, vapaana murheesta, miten lapsi pärjää hoitopaikassaan ja mihin hänet lykätä jos tulee sairastumisia? Haluan nostaa maljan ystävieni kanssa silloin kun koen siihen aihetta, miettimättä mistä muksulle hoitopaikka? Tunnen, etten tarvitse äitiyttä kokeakseni elämäni täysinäiseksi, täydemmäksi, täydellisemmäksi. Elämäni on jo täynnä niin ihania asioita, etten olisi valmis luopumaan niistä lapsen vuoksi.

Lisäksi minulla on mielenterveysdiagnoosina sellainen sairaus, joka on tutkimusten mukaan osaksi periytyvää. Sitä taakkaa ja taistelua en haluaisi sälyttää pienen ihmisen kannettavaksi.

Mielestäni nämä ovat tarpeeksi pätevät ja pitävät syyt sille, miksi minun ei kannata hankkia lapsia ja miksi en halua hankkia lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus on minun valintani.



Te muut, menkää ja täyttäkää maa!

-Julia-

Kun kipu korvaa ystävää

Aihe nostattaa edelleen häpeän punan poskilleni. Sapen maun kielelleni, vaikka en ole viillellyt viiteen vuoteen. Istun yöpaidassa läppäri sylissäni ja katseeni vaeltaa pitkin vasenta jalkaani, jonka arvet kertovat karua tarinaa siitä lähtien kun olin 16-vuotias. Siistejä, järjestelmällisiä viiltoja. Syvään uurrettuja rosoisia sydämiä. Viimeisimpänä reidessä kaksi pitkään vuoltua janaa jotka repivät lihaskudosta syvälle ja jotka olisivat vaatineet tikkejä. Minä hullu häpesin liikaa mennäkseni tikattavaksi. Tekoni oli niin saastainen ja yksityinen, en halunnut käydä esittelemään tuskani tuotoksia lääkärisedälle tai kauhukasvoisille, päätään pudistaville hoitajatädeille.

Niinpä niin, häpeä ja syyllisyys, piilottelu asiasta viimeiseen asti: Olen vanhan liiton viiltelijä. Viiltelyjäni seurasi pitkälle menevä salailu lähimmiltä ja tuntemattomilta. En pitkiin aikoihin käyttänyt kesäkuumallakaan kuin pitkiä housuja tai mustia paksuja sukkahousuja. Nykyään olen netissä ja ihan in real life törmännyt nuoriin jotka esittelevät aikaansaannoksiaan estottomasti. Vanha viiltelijä sisälläni seuraa tällaista silmät pöyristyksestä pyöreänä! Esitellä tuskaansa? Kerjätä sääliä ja huomiota? Vai onko tämä jotain vertaistuen hakemista jota en ymmärrä? Ihailtavaa rehellisyyttä? Jotain synkeän dramaattista romantisointia elämäntuskalle? En tosiaankaan tiedä. Enkä ole kukaan tai mikään tuomitsemaan tällaista käyttäytymistä. Oikeudekseni otan kuitenkin paheksua sitä. Olen nimittäin nuoriso-osastolla ollessani törmännyt ilmiöön, jota nimitän kaveriviiltelyksi: Yhdessä katkaistaan CD-levyjen kannet ja viillellään. Oikeen kisataan siitä kumpi viiltää syvempään, enemmän, paremmin/pahemmin. Ja jälkeenpäin valokuvataan nämä omat tuskansa tuotokset ja levitellään kavereille ja nettiin. Onko ihmisen hulluudella mitään rajoja? Ei näköjään.

Itselleni viiltely on aina ollut yksityinen hetki omassa päänsisäisessä helvetinluolassa. Nämä kaksi asiaa ovat saaneet minut tarttumaan milloin veitseen, milloin lasinsirpaleeseen: Ylitsepääsemätön tuska tai sietämätön tyhjyys sisälläni. Tämä kuulostaa tavan tallaajan korvaan ehkä uskomattoman hullulta, kieroutuneelta ja sairaalta, mitä se onkin, mutta yritän selittää miksi olen aikoinani päätynyt kyseiseen ratkaisuun: Kun henkinen kipu on kauan sitten ylittänyt oman kipukynnyksensä ja ahdistus purkautuu jo fyysisinä oireina kuten hengen haukkomisena ja koko kropan tärinänä, viiltely ikään kuin rauhoittaa. Tartut sirpaleeseen, vedät sen ihoa vasten ja annat painua rauhallisesti syvempään. Hetki hetkeltä henkinen kipu hellittää otettaan, fyysinen kipu pahenee (kohdallani fyysistä kipua on paljon helpompi kestää ja käsitellä kuin henkistä kipua). Tuntuu kuin tuska vuotaisi veren mukana ulos kehostani. Itselläni tähän liittyy myös rankaiseminen: Olen niin huono, ruma ja paha ihminen, että oman lihani vuoleminen ja rumat jäljet ovat minulle ihan oikein. Viiltelyyn olen myös päätynyt silloin kun olemassaoloni on ollut pelkkää huminaa pääni sisällä, olemukseni tyhjä ja irrallaan. Silloon kipu on tuonut minut takaisin tähän hetkeen, olevaksi ja eläväksi.

Episodin jälkeen tulevat hätä ja häpeä: Mitä minä saastainen sika menin tekemään? Nyt ystävät näkevät, vanhemmat huolestuvat, mitä perkelettä jos tämä haava tulehtuu, voi miksi, miksi ihmisen pitää olla näin pohjattoman idiootti ja tyhmä! Niinpä niin. Sitten alkaa peittely ja salailu ja voi sitä sanonkuvaamatonta kirvelevää tappiontäyteistä heikon ihmisen häpeää kun asia paljastuu sinua rakastaville. Vastata kysymykseen miksi? Nähdä kuinka syvälle toista sattuu oma hulluus. Heikko toive, että olisi mahdollisuus kääntää aikaa taaksepäin ja käsitellä tuskaansa järkevästi ja aikuismaisesti.

Olen sitä mieltä, että useimmiten löytyy muitakin keinoja tuskan ja ahdistuksen purkamiseen kun oman itsensä satuttaminen. Jos sinulla on edes yksi läheinen ihminen elämässäsi, oli se kuka tahansa, sovi vaikka hänen kanssaan että sinulla on mahdollisuus soittaa hänelle kun ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi. Omasta kokemuksesta voin sanoa että tämä toimii.  Ja tähän on lisättävä: Vaikka itse olen salannut viiltelyni aina viimeiseen asti, niin sinä joka viiltelet, koita ylittää se kynnys ja kertoa asiasta edes yhdelle ihmiselle. Häpeä sisälläsi ei ehkä helpota, mutta muut osavat ottaa tuskasi vakavasti. Myös ääneen sanotut sanat toiselle: "Minua pelottaa että rupean viiltelemään" helpottavat useimmiten. Pelko konkretisoituu ääneen puhuttaessa ja ajatus selkenee. Yritä myös miettiä tulevia jälkiä ja arpia jotka jäävät. Ota mieluummin se pieni pilleri ahdistukseen jos sellaisia on sinulle lääkäri määrännyt. Kirjoita tuska pihalle, rääy ja tuhoa vaikka huonekaluja. Niitä saa uusia ja ne ovat elottomia ja arvottomia. Sinun kehosi on tärkeä ja arvokas, älä satuta sitä.






Arvista vielä: Ne haalistuvat ja vaalenevat. Ne ovat tuskaisa muisto, mutta niidenkin kanssa oppii elämään, ne tulevat ajan kanssa osaksi sinua. Itseäni ne muistuttavat heikoista hetkistä, mutta olen antanut itselleni heikkouteni anteeksi. Vaikka edelleen häpeän niitä, en enää peittele jalkojani. Kannan vastuun nuoruudessa tehdyistä hölmöilystäni ja kerron kyselijöille rehellisesti, mitä ja miksi. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että pahimpina hetkinä pelkään jälleen sortuvani viiltelyyn, mutta yritän takoa järkeä päähäni. Yrittäkää tekin jotka samojen asioiden äärellä painitte, vaikka se välillä onkin äärettömän haastavaa.






- Julia

Koska eilen oli satupäivä

Kuulin, että eilen vietettiin jotain satupäivää joten ajattelin, että kirjoitan hieman tästä aiheesta. En kuitenkaan ala tässä nyt hihkumaan mistään lapsuuden lempisaduistani vaan kirjoitan postauksen kahdesta sellaisesta sadusta, jotka saivat mut pikkutyttönä lähinnä pois tolaltani. 

PILLIPIIPARI

Se setä lumosi huilua soittamalla kaikki kaupungin rotat ja johdatti ne läheiseen jokeen. Kun sille tuli riita kaupunkilaisten kanssa, se lumosi kaupungin lapset kostoksi ja johdatti nekin sinne jokeen hukkumaan. Kaikista karmein oli tuolloin 80-luvun lopulla esitetty piirretty, kun siinä sadussa oli myös rampa pikkupoika jolla oli kävelykepit.
Mä itkin hulluna, kun se raasu yritti huutaa sen helvetin Pillipiiparin ja niiden muiden lasten perään että ne odottais sitäkin mutta kukaan ei kuullu. Okei, se rampa oli ainut kuka lapsista pelastui mutta pointti tässä on nyt se, että mun pieni sydämeni melkein särkyi säälistä! Mä seisoin telkkarin edessä ja vollotin kovaan ääneen, että: "Odottakaa sitä rampaaki!" Äiti yritti selittää mulle, että sehän oli onni ettei se pieni poika ehtinyt muiden lasten mukaan. Mutta mä en tajunnu. Mulle piirtyi pitkäksi aikaa jopa uniin kuva siitä pikkupojasta konkkaamassa niillä kainalosauvoillaan muiden lasten perässä. Mun 5-vuotiaan ehdoton oikeudentajuni vaati, että kaikkia odotetaan eikä ketään jätetä yksin. Ikinä. Ei edes silloin, kun ollaan menossa jokeen varmaa kuolemaa kohti.
Aivan kammottava lastensatu, ainakin se versio jonka tuolloin siitä katsoin! Toki en muista tuosta tarinasta mitään muuta kuin äsken kertomani, mutta silti! :D


RUMA ANKANPOIKANEN

Olkootkin, että tässä sadussa on äärimmäisen kaunis opetus mutta Ilona Iloton 5vee nyyhkytti onnettomana sadun alusta loppuun -jopa silloinkin, kun rumasta ankanpoikasesta kasvoi kaunis joutsen.
Se oli niin epäoikeudenmukaista: pieni, harmaa isopäinen ankanpoikanen ja ihan kaikki oli sille ilkeitä: omaa perhettä myöten. Puhumattakaan sadun varrella tavatuista ihmisistä.
Ei sydäntäsärkevämpää satua voi ollakaan!! En oo milloinkaan lapsuuteni jälkeen palannut tuon sadun pariin vaikka lasten kanssa olen paljon tekemisissä ollutkin. Taitaisin ruveta vollottamaan vieläkin, jos sitä lukisin! :D

Tässä siis ne sadut, jotka suurinpiirtein aiheutti mulle traumoja muksuna. Ei ihme, että musta kasvoi ihminen, joka tuntee myötätuntoa toista silloinkin kun vihaa sitä eniten maailmassa. Sen lisäksi oon hyvin surkea olemaan kenellekään ilkeä tuntematta siitä järkyttävän huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Edes silloin, kun vihaan henkilöä eniten maailmassa. Liekö noilla saduilla mitään tekemistä sen asian kanssa oo, mutta tuli nyt vaan mieleen.
Mistä sitä ikinä tietää mikä mihinkin vaikuttaa ja kuinka. :D

-Ilona-

4 + 1, joita katsoessa tulee kuuma.

Kyllä vain, haluan ehdottomasti tehdä tämän nyt heti. Listaan tähän miehet, jotka ovat elämäni mittaan saaneet mut juurtumaan TV:n ääreen ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Toi "plus yksi" tarkoittaa sellaista henkilöä, jota on palvonu joskus hamassa lapsuudessaan/nuoruudessaan mutta jota ei tänä päivänä ees tulisi mieleen vilkaista "sillä silmällä" vaikka se telkkarissa näkyiski! :D Toivon, että Julia tekee oman postauksensa omista hottiksistaan! :D 

Eminem (eli Marshall Bruce Mathers eli Slim Shady) 
Tämä räppiä sylkevä bad ass oli aikoinaan jotain niin kertakaikkisen uskomatonta! Taisin olla 17v, kun kuulin ekan kerran Eminemin biisin. Räppihän oli Kim. Ja mä olin mennyttä naista! Kuulostaahan se hullulta, mutta mun kieroutunut pääni ihaili syvästi että joku voi tehdä sellaisen "kappaleen" omasta vaimostaan. Vihaa ja rakastaa samaan aikaan niin, että tappaa sen lopulta räpissään. Eminem, tuo sika jolle kaikki naiset oli huoria ja jota se myös muisti mainostaa biiseissään. Eminem, tuo ihana villi-ihminen joka ei säännöistä piitannut paskaakaan. Eminem ja sen ihana kroppa, vaaralliset silmät ja kieroutunut pää. Täydellistä! :D

Tommy Lee, Mötley Cruen rumpali. Ei, en tosiaankaa oo koskaan fanittanut niiden musaa kuin mutta totuus on, että onhan tuo mies nyt aivan upea rumpali! Jotenki mä en oo oikein ikinä osannu päättää onko se hyvännäköinen vai ei. Jotain siinä kuitenki on sellaista, mikä saa mut huokaisemaan ihastuksesta. Se on paha poika, ehkä siinä onkin se juju. Sitäpaitsi sillä on ihana kroppa. Ja vastustamattomat silmät! Me like! :D

Taylor Lautner (eli Twilightista tuttu ihmissusi-Jake). Oi voi kyllä!!!! Tuo nuori mies on vaan niin herkku. Sen kroppa, sen silmät... sen hiukset, kasvot, kaikki! Myös elokuvassa Siepattu se on edelleen yhtä herkku. Sitäpaitsi sillä on siinä pienimuotoinen intohimokohtaus vastanäyttelijänsä kanssa. Juujuu, oon kymmenen vuotta vajaa keski-ikäinen, mutta kyllä mulla ainaki nännit nöpöttää vielä kun Taylor astuu ruutuun! :D

Cam Gigandet. Mitä, no kattokaa nyt noita berhandinsilmiä ja ylipäätään kasvoja!! Sehän on niinku jonku taiteilijan luoma veistos naisen märästä unesta!! Ei se mikää muskelihirmu oo, mutta kyllä sillä ihan kiitettävä kroppa on. Sitäpaitsi kuka ny sellaisesta pikkuseikasta välittää, kun silmät ei näe muuta kuin nuo seksikkäät kasvot!! :D


Ja sitten tämä plus ykkönen. Tattadadaadadaaa...

Niinpä, mitä vittua?!? Mutta siinä se on: Jack Nicholsson. Mä fanitin sitä 13veenä aivan täysillä! Kirjoitin siitä jopa pari stooria. Sen sekopää rooli elokuvassa Hohto teki muhun totaalivaikutuksen. Mun mielestä se oli äärettömän komea ja ihana sekopää (onhan se tuos kuvassaki ihan charmikas)! :D Nykyään se ei oo enää ku sekopää... tai sitte vaan se JA. :D

-Ilona-

Hippunen homoseksuaalisuudesta

Hyi.

Ruskeanreijän ritarit.
Karvamaton nuolijat.



Eipä vaiskaan, provo päivässä piristää! Ei mulla mitään homoseksuaaleja vastaan, antaa kaikkien kukkien kukkia. (Kunhan eivät tule minun tontilleni kukkimaan, ajattelee joku!)
Minä olen sen verran itsekäs ihminen, ettei minua suuresti hetkauta toisten tekemiset ja olemiset. Pääasia että ovat onnellisia, nuo tyttö-tyttö -ja poika-poika pariskunnat. Ja menkööt naimisiin, vaikka siellä kirkossa sitten. Olkoot onnellisna elossansa!

Mutta sitä en käsitä, sitä jumalatonta, kiihkomielistä toitottamista omasta seksuaalisesta suuntautumisesta! Helsingin eräässä baarissa tapahtunutta: Istumme pienen, pyöreän pöydän ääressä. Tunnelma on lämmin ja kotoisa, nauru kuplii kanssaihmisistä. Yhtäkkiä näkökentän peittää sotanorsun kokoluokkaa oleva, täyteen tatuoitu muija joka rojahtaa istumaan vapaaseen tuoliin ja iskee tuoppinsa kovaa ja korkealta pöytään ilmoittaen: Mä oon Pipari. Mä oon lesbo. Anna-Leena Härkösen sanoin: Rautalangasta väännettyä estottomuutta? Miksi Pipari ei vain istunut pöytään ihmisenä? Hölmistyneiden ilmeiden jälkeen ilta jatkuu Piparin syväluodatessa juurta jaksain omaa lesbouttaan. Miksi? Ei sillä, on Piparilla oikeus jauhaa vaikka pandakarhuista jos niikseen tulee. Mutta miksi asiasta pitää tehdä numero??

Toinen tapaus: Olen hiljattain tutustunut erääseen naisihmiseen josta sekä pidän ihmisenä ja en pidä. Hyväsydämisenä ihmisenä kuitenkin ravaan hänen luonaan kahvittelemassa ja jauhamassa paskaa. Toisella tapaamiskerralla juttelemme seksuaalisuudesta: "Minä olen bi!" Julistaa tämä tarmokas matami. "Onko se sulle ok?". Vastaan asian olevan. Sitten alkaa vauhdikas tenttaaminen pidänkö minä naisista, kuka on mielestäni kaunein nainen ja sitä rataa. Ja avautumisia kuinka ollaan pantu samaa sukupuolta olevaa kaveria ja paatoksellinen julistaminen tasa-arvon puolesta. Ei minulle tarvi julistaa, ei minua kiinnosta.

Seuraavalla kerralla istahdan tuttuun tapaan kahvipöytään kun matami iskee sikkuraiset silmänsä minuun ja julistaa: "Iiku ja Peter tulevat tänään myös. He ovat homopariskunta! Ihania ihmisiä! Homoja!" So? Miksei vain voitu ilmaista että Iiku ja Peter tulevat kahville. Oliko heidän homoutensa nyt päivän päällimmäisin ja tärkein asia minun tietää? Iiku ja Peter vaikuttavat kaikin puolin mukavilta ihmisiltä kun tapaan heidät, ihan seksuaalisine suuntautumisine kaikkineen. Eivätkä he tee asiasta numeroa. Toisinkuin matami: "Mitäs mun homoiset kullannuppuset?", "Te ootta huipuimmat homppelit jotka tiiän!". Siis mitä vittua, mistä tämä jauhaminen, mietin siemaistessa kahviani ja pitäessäni turpani kiinni.



SUMMA SUMMARUM:

Homous on jees, mutta sitä ei mielestäni tarvitse olla ensimmäisenä tyrkyttämässä koko naaman laajuudelle. En minäkään kulje ympäriinsä huutelemassa, että olen hetero. Tai lätki baareissa pöytään mielenterveysdiagnoosejani. Olen ihminen. Olet ihminen. Ollaan kaikki ihmisiksi.


Ja tähän loppuun tietenkin biisi omistettuna kaikille meille:


Jukka Takalo - Jokainen on vähän homo
https://www.youtube.com/watch?v=wejE_37dx_A

Jäähyväiset äitiydelle

Vapaaehtoinen lapsettomuus. Siinäpä vasta aihe, josta nykyään jo uskalletaan puhua ääneenkin. Ei kaikki halua punaista tupaa, perunamaata ja kiljuvaa kersalaumaa ympärilleen. 

Hyvä on, minä halusin. Voi kyllä vain ja miten kovasti sitä halusinkaan! Kun minulla oli järjetön vauvakuume ajattelin, että en selviä elämästä hengissä jos en sitä omaa pientä tuhisijaa syliini saa. Halusin olla äiti enemmän kuin mitään muuta. Halusin olla rento äiti, kaveri äiti, äiti jolle voisi puhua kaikesta aina. Halusin olla äiti lapselle, jolla olisi kuri ja josta kasvaisi minunlaiseni ihminen. Äkkiä odotinkin kaksosia ja unelmat tuntui hetken aikaa käyvän toteen.
No, haaveet kaatuu. Minkäs teet. Kaksoset meni kesken mutta vauvakuume jäi moneksi vuodeksi.

Aloitettuani yhteisen taipaleen elämäni rakkauden, kutsuttakoon häntä tässä blogissa Nassuksi, meillä eli vahvasti haave saada lapsi. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta alannut kuulumaan ja vuodet vieri. Oli aika päättää: lähdemmekö yrittämään lasta hedelmöityshoitojen avulla vai luovummeko koko ajatuksesta hankkia jälkikasvua.

Minä aloin jättämään jäähyväisiä äitiydelle, valitsemaan elämän ilman lapsia. Ymmärtämään, että todellakin pystyn elämään täysipainoista, ihanaa elämää vaikka en koskaan kokisikaan tätä äitiyden ylistettyä ihmettä. 
Olen nähnyt tämän "äitiyden ihmeen" tapahtuvan lähipiirissäni vajaa vuoden sisällä. Toverini Kirsikka tuli raskaaksi puolivahingossa kesken mahtavaa, alkoholipitoista elämäänsä. Syntyi terve, suloinen tyttö. Kirsikka jaksoi ylistää äitiyden muuttaneen hänet kokonaan toiseksi ihmiseksi karvan verran kahden kuukauden ajan. Sitten oli totuuden vuoro: Kirsikka ei ollut muuttunut. Kirsikka joi kuin pesusieni, sillä erotuksella että teki sitä nyt vain vauvan kanssa kotosalla eilä baareissa. 

Minä haluan elää mieheni kanssa kahdestaan. Me olemme vapaita menemään minne huvittaa silloin kun huvittaa, olemme vapaita tekemään mitä huvittaa silloin kun huvittaa. Meidän ei tarvitse koskaan herätä yösyötöille, murehtia pienestä ihmisestä loppuelämämme tai sovittaa aikataulujamme lapselle sopivaksi. 

Ennenkaikkea: me olemme onnellisempia eläessämme kahden. 

Minä en enää halua äidiksi. En näe itseäni äitinä. Olen valinnut tämän tien ja olen siitä ylpeä. Helvettiin Supermammojen lausahdukset siitä, että elämä on elämisen arvoista vasta kun on lapsi tai että nainen ei ole nainen ennenkuin on synnyttänyt! Tuollainen on paskapuhetta, jolle minä nauran. 

Täyttäkää onnellisina te muut tätä ennestäänkin liitoksistaan pullistelevaa maailmaa, minä puolestani keskityn onnelliseen elämään kahdestaan mieheni kanssa. Jokainen taaplaa tyylillään. 

-Ilona-

Alkuesittelyssä: JULIA VON WITTENBERG

Minä, Julia, olen 26-vuotias maanis-depressiivinen persoona, jolla on takana kirjava sairaushistoria. Minulla on ihme kyllä mies. Asumme keskellä betonihelvettiä kaksiossa, jota pikkusiskoni silloin tällöin somasti nimittää spurguluolaksi. Aterioimme välillä kattilankansilta, sillä im not kliining.

Naapurikerrostalossa asustaa paras ystäväni, Iloton Ilona, aina minun ilonani! Hänen kanssaan vietämme nauruntäyteisiä kosteita viikonpäiviä, ravaamme salaa eräässä tunnetussa raflassa märssyämässä mahamme pinkeiksi potkupalloiksi, keskustellen parannamme ja pahennamme maailmaa. Ilona on sielunsiskoni, joka tietää minusta aivan kaiken ja jolta minun ei tarvitse salata mitään.

Luonteeltani olen samaan aikaan sisäänpäinkääntynyt että avoin, ailahtelevainen, välillä nauravainen mutta nykyään liian usein auttamattoman tosikko ja alakuloinen. Luottamustani on vaikea ansaita, mutta kun löydän ihmisen jonka kanssa asiat sujuvat, minusta saa ystävän joka taistelee rinnalla läpi kaikenlaisten paskamyrskyjen ja pysyy läsnä riemun ja ilon hetkinä.




Omaan sairaan ja mustan huumorintajun. Ja amatsoonimaisen rotevan 177,5 cm varren, jonka nokassa keikkuu soikionmuotoinen kalpea pää ja musta puolipitkä takkutukka. Rakastan hyvää ruokaa ja seksiä vaihtelevassa järjestyksessä. Poltan kuin korsteeni ja euroshopperin light-siiderit ovat paheeni. Käytän silmälaseja. Vihaan useita ihmisiä ihan syyttä suotta. Tasapuolisuuden nimessä vihaan myös itseäni. Käyn vertaistukiryhmässä. Näin kerran unta minusta ja Matti Nykäsestä harrastamassa seksiä. Rakastan minihameita ja saappaita. Luulen, että pystyisin tappamaan ihmisen. Antaisin oikean käteni jos saisin kissanpennun, mutta minulla on astma. Meikkaan, mutta kevyesti. Valehtelin yhden asian tässä postauksessa.

                                   
                 




Siinä sitä riittää, sekavaa settiä.
Julia kuittaa!

Alkuesittelyssä: ILOTON ILONA

Moro vaan kaikille! Päätettiin yhdessä Julian kanssa tehdä meidän (ja kaikkien tänne vahingossa eksyvien) iloksi yhteinen blogi, jossa kerranki saa jauhaa niin paljon paskaa kuin haluaa! Enkä nyt tarkoita paskanjauhamisella valehtelua vaan yleismaallista pohdiskelua kaikesta. 
Ajattelin hieman kertoa itsestäni jotain näin aluksi. 

#Olen siis vähän vajaa 30vee ja siltähän musta ei todellakaan tunnu. Että muka oikeesti aikuinen, hahhah! 

#Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, meillä on kohta uusi koti ja perheeseemme kuuluu kaksi kissaa. Meillä ei ole yhteisiä lapsia ja vauvakuumeeni on haihtunut taivaan tuuliin. 

#Lukeminen ja kirjoittaminen on mulle juttuja, joita teen mielelläni. 

#Mua lapsettaa myös sen verran, että haluaisin pelata The Sims 4:sta tuntikausia, jos mulla ensinnäkin a) olis toimiva tietokone ja b) omistaisin kyseisen pelin. 

#Paras ystäväni on Julia olen siitä enemmän kuin onnellinen! Meidän ei tarvi salata toisiltamme mitään. 

#Mulla ei oo diagnosoitu mielenterveysongelmia, mutta voin kyllä taata että toisinaan päänupis EI vaan kaikki oo kohdallaan! 

#Poltan tupakkaa liikaa (keuhkosyöpä on ehkä tulevaisuuteni). Alkoholia käytän silloin, kun huvittaa. Yleensä n. kerran pari viikossa. 

#Vaikka nimimerkkini sanoo, että oon ILOTON niin sitä en ole. Oon oikeasti aika iloinen ihminen. Joskus vähä liikaaki.

#Voit ajatella näiden perusteella, että oon tavallinen äärimmäisen tylsä aikuisuuden kynnykselle astunut pulliainen, jolla ei oo mitään järkevää sanottavaa mihinkään. Voit olla oikeassa, ajattelen itsekin itsestäni joskus niin. Ei se mitään, jatkamme Julia Von Wittenbergin kanssa bloginpitoa siitä huolimatta. 

Meillä on vielä painava sana sanottavana asiaan jos toiseenkin! :)