Pieni, suloiselta tuoksuva nyytti käsivarsillani. Jota olen kantannut kohdussani, sisälläni.
Joka on kasvanut minussa, minusta ja hänestä. Jossa on puolet minua ja puolet sinua.
Äitiyden ylistetty ihme!
En ole koskaan tunnetasolla tavoittanut tuollaisia tuntemuksia itsestäni. Pienenä leikkiessämme ystävieni kanssa "kotia", olin yleensä itseoikeutettu isä. Äidin rooli oli houkutteleva, mutta aina joku kaverityttösistä oli silmät kiiluen vaatimassa äidin osaa leikeissämme, että jäin suosiolla taka-alalle, etäiseksi isäksi.
Aion nyt olla täysin rehellinen, vaikka minut tuomittaisiin oudoksi ja ajatusmaailmani vinoutuneeksi: En pidä lapsista. Välillä en voi sietää niitä. Anteeksi, heitä. Tätä postausta kirjoittaessani olen miettinyt kysymystä, miksi? Oma lapsuuteni on ollut suhteellisen tasapainoinen, äitini tehnyt parhaansa meitä lapsia kasvattaessaan, eikä hän ole koskaan antanut ymmärtää että hänen valitsemansa äiteys olisi jotenkin raskasta tai vastenmielistä.
Mikä lapsissa, varsinkin vauvaikäisissä sitten "inhottaa"? Minä pelkään vauvoja. Pelkään niitä herkkiä pieniä ihmisenalkuja. Ne ovat niin petollisia: Suloisia nukkuessaan, hirviöitä herätessään ja vaatiessaan tarpeittensa täyttämistä. Niillä on ne aukileetkin, kuinka niitä pitää pidellä ettei painele pientä päätä lommoille? Ihailen oikeasti muita naisia, näitä äiti-ihmisiä. Ei ole varmasti helppoa olla äiti. Äitiyden palkitsevuus? Varmasti ensimmäiset jokelletut sanat, ensimmäinen tietoisesti väläytetty hymy, ensiaskeleet jne. palkitsevat sen kaiken vaivan mitä vauvasta huolehtiminen vaatii. Vai palkitsevatko?
En myöskään ymmärrä sitä hehkuttamista kuinka suloisia nämä pienet, vastasyntyneet ihmisentaimet ovat. Minä en pysty kuin harvoin näkemään niissä minkään sortin suloisuutta. Minusta ne ovat kaikki lähestulkoon saman näköisiä. Punaisia, ryppyisiä, tuoksuvatkin kummalliselta. Lisäksi hermostunut itku saa minut varpailleni ja raastaa korviani. Se on enimmäkseen rasittavaa kuunneltavaa, itku ei herätä minussa suojelunhalua ja huolenpidon välittämistä. Katsellessani omia vauvakuviani, tuumin samoin. Punainen ruttuturpa se siinä, kaukana suloisesta. Toki olen nähnyt suloisiakin vauvoja, mutta mielestäni niitä on harvassa.
Ja se vastuu. Se kuinka lapsen ensi henkäyksestä alkaa äidin ikuinen huoli, joka loppuu vasta hautaan. Myönnän, että itselläni se huoli elävästä ihmisestä joka alkuun on täysin riippuvainen sinusta, lopuksi täysin erillinen ihminen, persoona, olisi liian raskas taakka kantaa. En varmastikaan osaisi täyttää pienen ihmisen tarpeita oikein. Pelkäisin tekeväni väärin. Vaikka onhan se todettua, että lapsilla on taipumusta säilyä hengissä vaikeistakin olosuhteista huolimatta. Ja että normaalisti lapsi selviää tavallisista, epätäydellisistäkin vanhemmistaan.
Lisäksi olen nähnyt mammautumisen tapahtuvan monelle (ei siis kaikille) lähipiirissäni. Siinä ei ole mitään vikaa tai tuomittavaa, se on vaan itselleni kauhistuttava ajatus! Äidiksi tulleet ikäänkuin pehmenevät, muuttuvat jotenkin persoonallisuudeltaan. Lapsi täyttää elämän niin kokonaisvaltaisesti, ettei muille jutuille jää enää tilaa. Se on vaan meidän Maikki ja Maikin tekemiset, olemiset, kasvamiset, tulemiset, kaikki pyörii vain lapsen ympärillä. Tottakai ymmärrän, että lapsi vie tilaa ja aikaa. Mutta olen huomannut, että joillakin lapsi tuntuu kastroivan äidin persoonallisuuden, kutistavan sen vain mammamaiseksi massaksi. Liittyykö se sitten paljon puhuttuun äitiyteen?
Ja lapsen kasvattamisen vaikeus. Miten kasvattaa ja koulia lapsi järkeväksi aikuiseksi tähän julmaan ja koko ajan julmistuvaan maailmaan? Miten takoa oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta, heikompien puolustamista, eettisiä aatteita lapseen, kun monilta vanhemmiltakin tuntuu puuttuvan nämä hyveet? Tunnen ainakin itse olevani niin keskeneräinen ihmisenä ja omaavani huonojakin elämänarvoja joita en todellakaan haluaisi siirtää kuvitellulle lapselleni. Ruvetako opettamaan lapselle suvaitsevaisuutta, kun minussa itsessäni asuu piilorasisti? Teeskentelyähän se olisi ja täyttä ulkokultaisuutta kaikki tyynni.
Tätä tekstiä kirjoittaessani ja vapaaehtoista lapsettomuutta pohtiessani, minun valintaani leimaavat seuraavat asiat: Pelko siitä, etten osaisi toimia lapsen kanssa ja kasvatuksessa oikein. Pelko elinikäisestä vastuusta. Joku voisi sanoa, että katsos nuori nainen, kun siitä vähän kasvat ja aikuistut ja opit ottamaan vastuuta niin johan biologinen kello heräilee raksuttamaan ja olet valmis äitiyden ylistettyyn ihmeeseen. En varmasti ole enkä tule, tämä tunne, tämä oudoksunta lapsia kohtaan on niin syvä, että se ei tule muuttumaan. Tekeekö se minusta jotenkin vähemmän naisen? Mielestäni ei. Valintaani leimaa myös tietynlainen itsekkyys ja vapaudenkaipuu. Haluan olla vapaa tekemään asioita, esimerkiksi mieheni kanssa. Haluan omistautua täysin parisuhteelleni ja miehelleni, ystävilleni ja omille vanhemmilleni ja siskolleni. Haluan ex-temporee matkustelua, nautinnollisia kahdenkeskeisiä hetkiä silloin kun huvittaa. Haluan päästää luovuuteni valloilleen kirjoittamisen, maalaamisen ja runojen muodossa silloin kun aika ja hetki on otollisin luovalle toiminnalle. Haluan käydä töissä vapaasti, vapaana murheesta, miten lapsi pärjää hoitopaikassaan ja mihin hänet lykätä jos tulee sairastumisia? Haluan nostaa maljan ystävieni kanssa silloin kun koen siihen aihetta, miettimättä mistä muksulle hoitopaikka? Tunnen, etten tarvitse äitiyttä kokeakseni elämäni täysinäiseksi, täydemmäksi, täydellisemmäksi. Elämäni on jo täynnä niin ihania asioita, etten olisi valmis luopumaan niistä lapsen vuoksi.
Lisäksi minulla on mielenterveysdiagnoosina sellainen sairaus, joka on tutkimusten mukaan osaksi periytyvää. Sitä taakkaa ja taistelua en haluaisi sälyttää pienen ihmisen kannettavaksi.
Mielestäni nämä ovat tarpeeksi pätevät ja pitävät syyt sille, miksi minun ei kannata hankkia lapsia ja miksi en halua hankkia lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus on minun valintani.
Te muut, menkää ja täyttäkää maa!
-Julia-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti