Aihe nostattaa edelleen häpeän punan poskilleni. Sapen maun kielelleni, vaikka en ole viillellyt viiteen vuoteen. Istun yöpaidassa läppäri sylissäni ja katseeni vaeltaa pitkin vasenta jalkaani, jonka arvet kertovat karua tarinaa siitä lähtien kun olin 16-vuotias. Siistejä, järjestelmällisiä viiltoja. Syvään uurrettuja rosoisia sydämiä. Viimeisimpänä reidessä kaksi pitkään vuoltua janaa jotka repivät lihaskudosta syvälle ja jotka olisivat vaatineet tikkejä. Minä hullu häpesin liikaa mennäkseni tikattavaksi. Tekoni oli niin saastainen ja yksityinen, en halunnut käydä esittelemään tuskani tuotoksia lääkärisedälle tai kauhukasvoisille, päätään pudistaville hoitajatädeille.
Niinpä niin, häpeä ja syyllisyys, piilottelu asiasta viimeiseen asti: Olen vanhan liiton viiltelijä. Viiltelyjäni seurasi pitkälle menevä salailu lähimmiltä ja tuntemattomilta. En pitkiin aikoihin käyttänyt kesäkuumallakaan kuin pitkiä housuja tai mustia paksuja sukkahousuja. Nykyään olen netissä ja ihan in real life törmännyt nuoriin jotka esittelevät aikaansaannoksiaan estottomasti. Vanha viiltelijä sisälläni seuraa tällaista silmät pöyristyksestä pyöreänä! Esitellä tuskaansa? Kerjätä sääliä ja huomiota? Vai onko tämä jotain vertaistuen hakemista jota en ymmärrä? Ihailtavaa rehellisyyttä? Jotain synkeän dramaattista romantisointia elämäntuskalle? En tosiaankaan tiedä. Enkä ole kukaan tai mikään tuomitsemaan tällaista käyttäytymistä. Oikeudekseni otan kuitenkin paheksua sitä. Olen nimittäin nuoriso-osastolla ollessani törmännyt ilmiöön, jota nimitän kaveriviiltelyksi: Yhdessä katkaistaan CD-levyjen kannet ja viillellään. Oikeen kisataan siitä kumpi viiltää syvempään, enemmän, paremmin/pahemmin. Ja jälkeenpäin valokuvataan nämä omat tuskansa tuotokset ja levitellään kavereille ja nettiin. Onko ihmisen hulluudella mitään rajoja? Ei näköjään.
Itselleni viiltely on aina ollut yksityinen hetki omassa päänsisäisessä helvetinluolassa. Nämä kaksi asiaa ovat saaneet minut tarttumaan milloin veitseen, milloin lasinsirpaleeseen: Ylitsepääsemätön tuska tai sietämätön tyhjyys sisälläni. Tämä kuulostaa tavan tallaajan korvaan ehkä uskomattoman hullulta, kieroutuneelta ja sairaalta, mitä se onkin, mutta yritän selittää miksi olen aikoinani päätynyt kyseiseen ratkaisuun: Kun henkinen kipu on kauan sitten ylittänyt oman kipukynnyksensä ja ahdistus purkautuu jo fyysisinä oireina kuten hengen haukkomisena ja koko kropan tärinänä, viiltely ikään kuin rauhoittaa. Tartut sirpaleeseen, vedät sen ihoa vasten ja annat painua rauhallisesti syvempään. Hetki hetkeltä henkinen kipu hellittää otettaan, fyysinen kipu pahenee (kohdallani fyysistä kipua on paljon helpompi kestää ja käsitellä kuin henkistä kipua). Tuntuu kuin tuska vuotaisi veren mukana ulos kehostani. Itselläni tähän liittyy myös rankaiseminen: Olen niin huono, ruma ja paha ihminen, että oman lihani vuoleminen ja rumat jäljet ovat minulle ihan oikein. Viiltelyyn olen myös päätynyt silloin kun olemassaoloni on ollut pelkkää huminaa pääni sisällä, olemukseni tyhjä ja irrallaan. Silloon kipu on tuonut minut takaisin tähän hetkeen, olevaksi ja eläväksi.
Episodin jälkeen tulevat hätä ja häpeä: Mitä minä saastainen sika menin tekemään? Nyt ystävät näkevät, vanhemmat huolestuvat, mitä perkelettä jos tämä haava tulehtuu, voi miksi, miksi ihmisen pitää olla näin pohjattoman idiootti ja tyhmä! Niinpä niin. Sitten alkaa peittely ja salailu ja voi sitä sanonkuvaamatonta kirvelevää tappiontäyteistä heikon ihmisen häpeää kun asia paljastuu sinua rakastaville. Vastata kysymykseen miksi? Nähdä kuinka syvälle toista sattuu oma hulluus. Heikko toive, että olisi mahdollisuus kääntää aikaa taaksepäin ja käsitellä tuskaansa järkevästi ja aikuismaisesti.
Olen sitä mieltä, että useimmiten löytyy muitakin keinoja tuskan ja ahdistuksen purkamiseen kun oman itsensä satuttaminen. Jos sinulla on edes yksi läheinen ihminen elämässäsi, oli se kuka tahansa, sovi vaikka hänen kanssaan että sinulla on mahdollisuus soittaa hänelle kun ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi. Omasta kokemuksesta voin sanoa että tämä toimii. Ja tähän on lisättävä: Vaikka itse olen salannut viiltelyni aina viimeiseen asti, niin sinä joka viiltelet, koita ylittää se kynnys ja kertoa asiasta edes yhdelle ihmiselle. Häpeä sisälläsi ei ehkä helpota, mutta muut osavat ottaa tuskasi vakavasti. Myös ääneen sanotut sanat toiselle: "Minua pelottaa että rupean viiltelemään" helpottavat useimmiten. Pelko konkretisoituu ääneen puhuttaessa ja ajatus selkenee. Yritä myös miettiä tulevia jälkiä ja arpia jotka jäävät. Ota mieluummin se pieni pilleri ahdistukseen jos sellaisia on sinulle lääkäri määrännyt. Kirjoita tuska pihalle, rääy ja tuhoa vaikka huonekaluja. Niitä saa uusia ja ne ovat elottomia ja arvottomia. Sinun kehosi on tärkeä ja arvokas, älä satuta sitä.
Arvista vielä: Ne haalistuvat ja vaalenevat. Ne ovat tuskaisa muisto, mutta niidenkin kanssa oppii elämään, ne tulevat ajan kanssa osaksi sinua. Itseäni ne muistuttavat heikoista hetkistä, mutta olen antanut itselleni heikkouteni anteeksi. Vaikka edelleen häpeän niitä, en enää peittele jalkojani. Kannan vastuun nuoruudessa tehdyistä hölmöilystäni ja kerron kyselijöille rehellisesti, mitä ja miksi. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että pahimpina hetkinä pelkään jälleen sortuvani viiltelyyn, mutta yritän takoa järkeä päähäni. Yrittäkää tekin jotka samojen asioiden äärellä painitte, vaikka se välillä onkin äärettömän haastavaa.
- Julia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti