Elämää masennuksen kanssa

"Sä hymyilet ja naurat, ethän sä voi olla masentunut"
"Kyllä sä jaksat ehostaa itteäs, et sä silloon oo masentunut!"
"Tarttisit vaa raikasta ilmaa ja puutöitä, siitä se on kiinni!"
"Lenkkeile masennus pois!"
"Välillä tuntuu että teeskentelet, jaksat kuitenkin nähdä ihmisiä!"
"Eihän sillä mikään oo!"

 

LAISKA
TYHMÄ
SAAMATON
TEESKENTELIJÄ
LUUSERI
AVUTON
SÄÄLITTÄVÄ
TURHA





Nykyään, masentuneenakin olen valmis nostamaan nyrkkini pystyyn jonkun tullessa pätemään minulle masennuksesta. Olen sairastanut suurimmaksi osaksi kulisseissa jo 15-vuotiaasta lähtien, antakaa mun nyt vihdoin 26-vuotiaana sairastaa rauhassa ja rehellisesti!

Masennus, tuttu tauti. Niin tuttu, että sitä voisi jopa pitää ystävänä. Raskaana sellaisena. Kolossaalisena betoninharmaana hirviönä, joka muuttuu edessäsi sinua ilkkuvaksi sumuksi ja imeytyy joka ihohuokosen läpi, levittäytyen joka soluun, kivettämään sielusi sisältäpäin. Jäät vangiksi johonkin, masennus pystyttää läpipääsemättömät paksut lasisenharmaat seinät sinun ja muun maailman välille. Seinät joiden läpi näkee huonosti. Seinät jotka eivät tarmokkaasta hinkkaamisesta ja hankaamisesta huolimatta puhdistu. Mitä enemmän yrität ymmärtää ja tehdä asialle jotain, sitä kierompaa kuvaa peilaat seinästä. Masennus on niin kaikkinielevää ja vääristävää. Se kutistaa minusta hyvin, hyvin pienen. Imee energian sielustani, että sen kuvajaiseksi jää vain kalpea, läpikuultava, nöyryyttävän näköinen kaiku normaalista.


Selasin vanhaa päiväkirjaani jota olen kirjoittanut 18-vuotiaana ja kuvailin silloista keskivaikeaa masennusjaksoani seuraavasti:

"Aluksi on sietämätöntä nähdä maailman menettävän kaiken värinsä. Kuva haalistuu, kellastuu ja palaa lopulta tuhkaksi. Jäljelle jää vain betoniseinän harmaus ja mustan maan kylmyys.
Aamun ensimmäisinä tunteina herään painostavaan tyhjyyden tunteeseen. Maan vetovoima tuntuu kolminkertaistuneen sänkyni ympärillä. Aiemmin herätessäni ajattelin toiveikkaana, ehkä tämä on loppu, ehkä olen kuollut nukkuessani...

Lamaannuttava pelko hiipi kuitenkin sisimpääni kun tajusin olevani yhä elossa, kuinkas muutenkaan.
Sitä seurasi epätoivoon pukeutunut raivo, jonka voimalla jaksoin punnertaa itseni ylös sängystä toistamaan iänikuisia rutiineja. Kahvinkeittimen töpseli seinään, suodatinpussi sisään, yksi mitallinen kahvinporoja, hieman vettä ja keitin päälle. Tupakalle. Kuppi kuuma mustaa kahvia,kaksi makeuttajaa. Tupakalle. Kauppaan, kahville, laskujen maksua, muutama puhelu joista kaksi kolmannesta päättyy ikävään sanaharkkaan, useimmiten äidin kanssa. Terapiaan, kotiin, videovuokraamoon, kämpille. Kokonainen tupakkiaski mahtuu päivän tapahtumien väliin loistavasti. Kuin myös muutama tukahdutettu kyynel, sisäinen raivonpuuska, monta kirosanaaja kuolemantoivetta.

Nykyään herätessäni alistun siihen tosiasiaan että olen edelleen elossa. Siihen tottuu. Se menettää yllättävän nopeasti merkityksensä. Elon kurjuus ja viheliäisyys painuu lohduttoman tyhjyyden alle.
Tuo tyhjyys on kuin musta aukko sielussa. Kuin olisi avannut ovenja astunut ääretömyyteen. Ei pienintäkään äännähdystä, ei ajankulua,ei auringonnousuja tai -laskuja. Tämä tyhjyys on kuin toinen ulottuvuus.Se ei ole todellinen ja silti niin totta, miltei käsinkosketeltavaa.

Tyhjyys on minussa itsessäni. Itseni ulkopuolinen maailma, todellisuus,elää elämäänsä ja jatkuu jatkumistaan. Maailman pyöriessä minä istun ojanpenkalla kyydistä kauansitten pudonneena. Kesä vaihtuu syksyyn, syksy talveen ja talvi kevääseen.

Minä vain istun liikauttamatta jäsentäkään. Istun istumistani ja satunnaiset ohikulkijat ihmettelevät oikkutteluani, tahdonvoiman puutetta ja aikaansaamattomuuttani. Aivan kuin kieltäytyisin itsepäisesti nousemasta ja jatkamasta matkaani. Heidän ihmettelyssään saattaa piileä totuuden siemen. Tuo siemen on kuitenkin vain hyvin pieni osa koko totuudesta. 

Kuinka voisin jatkaa elämääni ja iloita olemassaolostani kuin sisimpäni on revitty rikki ja  raastettu riekaleiksi? Heiveröinen minäni nostaa hieman päätään, mutta on vielä niin vereslihalla ettei se kestä päivänvaloa, saati sitten toisen ihmisen kosketusta. Olen kutonut haurasta itsetuntoani seitinohuella langalla yhteen. Ei se ole valmis kestämään elämän myrskyjä, vielä.
Olen kaikessa hiljaisuudessa nyppinyt tikkuja aina seipääseen asti ihostani ja sydämestäni.
Kokenut helvetinmoista kipua ja tuskaa mitä irroittaminen on tuottanut. Puhumattakaan sen aiheuttamasta verenvuodosta. Osa haavoista on parantunut ja arpeutunut. Osa vuotaa yhä. Loput haavat osoittivat jokin aika sitten parantumisen merkkejä. Nyt ne ovat tulehtuneet ja märkivät.
Nämä haavat estävät minua saamasta unta. Ne vaikuttavat myös siihen, etten jaksa aamulla nousta ylös sängystä. Odottavan aika on pitkä, eikä toipuminen tapahdu heti. Ei edes hetkenpäästä.
Eikä kenelläkään, ei edes minulla ole takeita lopputuloksesta. Toivossa on hyvä elää.
Toivottavasti ihmiset ympärilläni elävät. Toivon niin vilpittömästi. Itse en jaksa pitää silmiäni auki, ja nähdä toivonpilkahduksia missään. Mikään ei kuitenkaan ole sen ihanampaa, kun kuulen jonkun tärkeän ja rakkaan kuiskaavan korvaani ne suloiset ja valheelliset sanat; Aina on toivoa."


Ajat ja masennukseni ovat hieman muuttaneet muotoaan. Enää en ole vereslihalla. Nykyään masennuksen kourissa entisiä arpeutuneita haavoja ikäänkuin jomottaa. Mutta ne kuuluvat menneisyyteen. Menneisyyteen joka kuitenkin kaikuu ja on osa minua itseäni. Kannan nykyisessä masennuksessani myös monta mennyttä minää. Nykyisin, kun lääkitykseni on kutakuinkin kohdillaan (mielestäni siinä on kuitenkin hiomisen varaa, kärsinhän yhä keskivaikeasta masennuksesta jota on kestänyt jo yli puoli vuotta.) pysyn kutakuinkin toimintakykyisenä. Jaksan käydä vertaistukiryhmässä. Jaksan silloin tällöin nähdä kavereitani, vanhempiani, siskoani ja mummia. Jaksan silloin tällöin olla aidosti iloinen! Nukun kuitenkin paljon, jopa 17h päivässä. Valveillaoloaikanani tapaan ihmisiä. Kukapa heistä tietäisi minun viettäneen suurimman osan ajasta sängynpohjalla pakenemassa todellisuutta uniin? Ei kukaan, ellen siitä mainitse. Tämä järkyttävä unen määrä, järkyttävä energiatyhjiö estää minua käymästä tällähetkellä koulua ja tekemästä töitä.

Lisäksi minua näivertää se, että ilonkaan hetkinä masennus ei mene kokonaan pois. Se on silti läsnä ja vallitseva. Ikäänkuin taka-alalla. Tai ei sittenkään. Ehkäpä ikäänkuin kaiken sen ilon yläpuolella se ilkkuu ja on valmis ottamaan minut valtaansa kun suljen oven lähteäkseni ystävän luota. Mikä piru siinä on että se ei mene kokonaan pois?? Onko se saatana tullut jäädäkseen vai mitä helvettiä tämä kaikki paska taas on!? Olen välillä niin epätoivoinen, niin pohjaanpalanut sielustani tämän masennuksen kanssa. Tulevaisuus ei näytä pelottavalta, koska minun pitää miettiä miten selviän hengissä tässä ja nyt. Yleensä selviän vain olemalla. Tai kirjoittamalla. Juttelemalla Ilottoman Ilonan kanssa. Hän valaa olemassaolollaan minuun voimaa joka läpäisee utuisena auringonpilkahduksena masennuksen minulle pystyttämät seinät. Kiitos tuesta kuuluu myös rakkaalle miehelleni, joka osaa suhtautua masennukseeni tarpeeksi etäisesti, lähtemättä leikkimään mitään potilas-hoitaja leikkejä. Hän on kuitenkin läsnä, valmis lohduttamaan kun rupean parkumaan kesken tiskauksen ettei minusta ole edes tähän! Perheelleni olen kiitollinen henkisestä tuesta. Tiedän, että voin koska vain mennä kotiin ja olla siellä oma nuutunut itseni ja pyytää vaikka puolenkin tunnin päästä äitiä heittämään minut kotiin nukkumaan. Myös kiitos kahdelle muulle ystävälle jotka painivat samojen asioiden kanssa, vertaistuen määrää ei voi aliarvioida! Välillä tuntuu että en ole todellakaan ansainnut tätä kaikkea huolenpitoa ja ymmärtämistä. Mutta tarvi sitä selviytyäkseni taas jaloilleni. Eteenpäin ollaan kuitenkin menossa, sillä en ole kokonaan kadottanut kykyäni nähdä värejä- rakastan tätä ruskaa mikä pihalla juuri vallitsee!

-Julia-